Vasemmistoliiton hallitus heitti viime viikolla uutispommin: Suomeen on luotava lakisääteinen minimipalkka. Esitys sisältyy lausunnolle tulleeseen poliittiseen tavoiteohjelmaan, sen työajan lyhentämistä koskevaan kohtaan. Ilman 10 euron minimituntipalkkaa työajan lyhentäminen matalapalkkatyössä ei muuten onnistu.
Esitykselle on siis perusteensa, mutta kantavatko ne? Onko esitetyn minimipalkan seurauksena odotettavissa jotakin sellaista, mitä ohjelman laatijat ovat tavoitteeksi asettaneet: nykyistä parempi tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä ja nykyistä reilummat työmarkkinat?
Itse en ole tästä aivan vakuuttunut. Mutta tiedossani ole myöskään mitään sellaista, johon vedoten voisimme esityksen suoralta kädeltä hylätä. Kun kissa on nyt näkyvästi pöydälle nostettu, niin katsotaan nyt sitten ihan kaikessa rauhassa, mitä se on syönyt.
Matalapalkkaongelmaa kukaan ei tiettävästi kiellä. Oheisen kuvion mukaan matalapalkkaista kokoaikatyötä tekeviä oli vuonna 2008 noin 10 prosenttia palkansaajista. Heidän laskennalliset kuukausitulonsa olivat alle 1 700 euroa, eli noin 10 euroa 165 tunnilla kerrottuna. Se tarkoittaa 130 000–150 000 ihmistä mittaamistavasta riippuen.
Jotakin pitäisi siis tehdä, mutta mitä? Tätä kysymystä pohtivat Juha Antila ja Tapio Bergholm Helsingin Sanomissa runsas vuosi sitten. He asettivat tavoitteeksi ns. kohtuullisen palkan, ja määrittelivät sen noin 1 500 euroksi kuussa, nettona noin 1 200 euroa kuussa. Lähtökohtana määrittelyssä oli Euroopan Sosiaalisen Peruskirjan 4.1 artikla. Sen mukaan EU-maiden kansalaisilla on oikeus kohtuulliseen palkkaan, joka turvaa tyydyttävän elintason heille ja heidän perheilleen.
Tätä artiklaa Suomi ei ole ratifioinut, toisin kuin kaikki muut maat, joihin Suomi itseään yleensä vertaa. 1990-luvulla hallituksemme perusteli tilannetta eroilla palkkajärjestelmissä ja niin se teki myös 2000-luvun alussa. SAK:n kannan ratifioinnin puolesta esitti Olavi Sulkunen jo 10.1.2001. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta ja työ- ja tasa-arvovaliokunta ovat suhtautuneet artiklan ratifiointiin myönteisesti, mutta silti artikla on edelleen ratifioimatta.
Ay-liikkeen piirissä esitys 1 500 euron ”kohtuullisesta” palkasta on aiheuttanut melkoista keskustelua, kuten Vasemmistoliiton minimituntipalkkaa koskeva esityskin aiheuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että kohtuullisesta palkasta tuli tammikuussa 2009 SAK:n tupo-tavoite. Siten pitäisin kohtuullisena sitä, ettei Vasemmistoliiton esittämää lakisääteistä minimipalkkaakaan aivan suoralta kädeltä tuomittaisi.
Ongelmallisinta Vasemmistoliiton esittämässä minimipalkassa on säätämistapa. Perinteisesti ay-liikkeessä on pidetty tärkeänä sitä, että poliitikot eivät palkkasopimiseen puutu. Kysymys palkoista, myös minimipalkoista, on työmarkkinajärjestöjen välinen asia, kuten muissakin Pohjoismaissa on. Lakisääteisen, kaikille yhteisen minimipalkan sijasta Pohjoismaissa on käytössä alakohtaiset palkkataulukot, joiden alin taso on alakohtainen minimi. Sen alle ei saa maksaa.
Kriittisyyteen antaa aihetta se, että monilla sopimusaloilla alin taulukkopalkka menee alle sen, mitä yllä on täsmennetty mahdolliseksi kohtuulliseksi palkaksi tai minimipalkaksi. Siten työmarkkinajärjestöjen sopimisvalta ei sinänsä ongelmaa poista, eikä käytössä olevien aikasarjojen perusteella voi väittää, että ongelma olisi edes pienentymässä.
Yksi syy tähän on se, että työnantajia alimpien sopimuspalkkojen nostaminen ei kiinnosta. Heidän mielestään se lisäisi työttömyyttä. Sama argumentti tosin puree myös ”bisnes-unionistien” keskuudessa, joille työmarkkinat ovat kuin mitkä tahansa markkinat.
Toinen peruste lakisääteistä minimipalkkaa vastaan on sopimusten yleissitovuus, jonka turvin sopimusalaa koskevat normit voidaan yleistää koko alalle riippumatta siitä, onko työnantaja järjestäytynyt vai ei. Tämä Aarno Aitamurron eriävästä mielipiteestä 1971 noussut malli on yksi suomalaisen sopimusjärjestelmän suuria innovaatioita. Yleissitovuus on taannut sen, että noin 70 prosentin järjestäytymisasteella on sopimuksille saavuttu lähes 90 prosentin kattavuus. Miksi siis turvautua lakiin, kun sopimisenkin kautta on saavutettavissa varsin kattavia tuloksia?
Se on ihan hyvä kysymys, mutta matalapalkkaongelman ratkaisuksi yleissitovuus ei käy. Ongelmahan ei ole yleissitovuuden aikana poistunut. Vaikka työnantaja jostakin syystä matalapalkkakriittiseksi muuttuisi, mihin en usko, silti runsaat 10 prosenttia palkansaajista olisi sopimusten ulkopuolella. Suuri osa heistä olisi maahanmuuttajia, puskurityövoimaa ja muita, joille vaihtaminen paremmin palkattuun työhön ei ole mahdollista.
On myös mahdollista, että yleissitovuus ei jatkossa ole aivan yhtä neuvokas keino sopimusten kattavuuden laajentamiseen, kuin se tähän asti on ollut. Tähän merkit maailmalta näyttäisivät viittaavan. Jalansijaa maailmalla ovat saaneet myös ns. keltaiset ammattiliitot, jotka työnantaja joko suoraan tai välillisesti organisoi. Suomesta esimerkiksi käy ilmaisjakelulehtien jakelua koskeva sopimus, jossa tuntitaksaksi taisi tulla noin kolme euroa.
Suomalaisen palkkajärjestelmän perusongelma on kuitenkin se, että yleinen tietämys alimmista taulukkopalkoista on huono. Erään laskennallisen arvion mukaan alimmat sopimuspalkat olisivat Suomessa 55–60 prosenttia keskipalkasta eli likimain samalla tasolla kuin niissä EU-maissa, joihin itseämme usein vertaamme. Mutta tämäkin tietämys rajautuu varsin pieneen tutkijakuntaan.
Ne palkansaajat, joita matalapalkkatyö aidosti koskee, eivät ongelmallisesta tilanteestaan ja sen ratkaisumahdollisuuksista juuri mitään tiedä, mutta heidän pitäisi tietää. Siksi tavoitetason – olipa se sitten 10 euroa tunnissa, 1 500 tai 1 700 euroa kuussa tai 60 prosenttia mediaanipalkasta – on oltava selkeä ja kouriintuntuva. Jokin täysin määrittelemätön kohtuullinen palkkataso ei tavoitteeksi käy. Lisäksi ihmisillä pitää olla mahdollisuus arvioida, millaisiin toimiin tavoitteen saavuttamiseksi on ryhdytty ja miten siinä työssä on edistytty.
Pikaisen kirjallisuuskatsauksen perusteella huomasin, että myös muissa Pohjoismaissa keskustelua käydään ihan samoista asioista. On alettu puhua monimuotoisesta sääntelystä (multi-regime regulation), jossa raja lakisääteisen ja sopimusperäisen välillä on hämärtynyt ja muutoksessa. Sääntelyssä valittava tapa ratkeaa eri tapojen välisen vertailun ja kilpailun kautta.
Tällaisesta kilpailusta voidaan olla monta mieltä, myös matalapalkkatyön sääntelyn osalta. Mutta selvää on, että sellaisen kilpailun oloissa esimerkiksi matalapalkkatyötä ei voida lakaista yhteiskuntapolitiikan maton alle samalla tavalla kuin viimeisten 20 vuoden aikana on lakaistu.
Matalapalkkatyö on aidosti poliittinen ongelma, ja sellaisena sitä on myös käsiteltävä.
lehti 