Selvä enemmistö venäläisistä ei halua paluuta brezhneviläiseen neuvostoaikaan, vaikka myös tyytymättömyyttä nykytilaan esiintyy. Silti on joukko aktiivisia ihmisiä, jotka todella haikailevat ei vain yleensä neuvostoaikaan vaan vieläpä stalinilaiseen aikaan ja järjestykseen.
Mielenkiintoista on, että monet syyttävät Neuvostoliiton hajoamisesta nimenomaan Mihail Gorbatshovia. Näin siitä huolimatta, että hän Neuvostoliiton ensimmäisenä presidenttinä yritti viimeiseen saakka pelastaa Neuvostoliiton valtiona ja järjestelmänä. Tätä tarkoitusta palveli hänen johdollaan laadittu viimeinen luonnos liittovaltiosopimuksesta, joka piti hyväksyä elokuussa 1991. Ohjelman tavoitteena oli luoda liittovaltioiden suhteet uudelle, demokraattisemmalle pohjalle.
Kuten tunnettua tämä ohjelman kaatoi elokuun 19.–21. päivien 1991 dramaattiset tapahtumat ja varapresidentti Janajevin ja kumppaneiden vallankaappausyritys. Myöhemmin 8. joulukuuta 1991 Venäjän presidentti Boris Jeltsin yhdessä Valko-Venäjän Stanislav Shushkevitsin ja Ukrainan Leonid Kravtshukin kanssa allekirjoittivat yhteisen julkilausuman Itsenäisten tasavaltojen yhteisön (IVY:n) perustamisesta.
Tämä niin sanottu Bielovezhkajan sopimus merkitsi käytännössä Neuvostoliiton hajottamista itsenäisiksi valtioiksi. Neuvostoliiton presidentiltä Mihail Gorbatshovilta katosi jalkojen alta valtio, jota hän oli presidenttinä johtanut. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin luopua virastaan.
Jälkeenpäin Gorbatshovia on syytetty siitä, että hän antoi Neuvostoliiton heiketä, antoi liiaksi ja hyväuskoisesti periksi länsivalloille Varsovan liiton hajottua ja myöntyessään neuvostojoukkojen poisvetämiseen Itä-Saksasta ja muista entisistä Varsovan liiton maista.
Russkij Zhurnal -lehdessä neuvostonostalgiaa on herätelty henkiin uudenlaisesta näkökulmasta. Venäjän nuorimmaksi filosofian tohtoriksi mainostettu Andrei Ashkerov aloitti keskustelun julkaisemalla kirjan Putiniada. Uusimman ajan poliittiset kronikat, jossa hän analysoi Jeltsinia, Putinia ja Surkovia ei konkreettisina henkilöinä vaan ilmiöinä.
Niiden vastapainoksi hän antaa ajatuksensa lentää toiseen suuntaan. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Gorbatshovin asemesta Neuvostoliiton johtoon olisi noussut pitkäaikainen kruununprinssi Grigori Romanov, Leningradin puoluejohtaja, politbyroon nuorin jäsen (ennen Gorbatshovia) ja myöhemmin puolustusteollisuudesta vastaava keskuskomitean sihteeri.
Grigori Romanov kuoli 3.7.2008. Tapaus sivuutettiin vähin äänin tiedotusvälineissä. Hän oli kuitenkin kolmen pääsihteerin ajan eräs näkyvin kruununprinssiehdokas, ilmeisesti myös omasta mielestäänkin. Suomessa hän herätti huomiota esiintymällä julkisesti humalassa. Tässä hänen kohtalonsa muistuttaa suomalaista Ahti Karjalaista, joka samoin pitkäksi venyneen kruununprinssiaseman turhauttamana etsi lohdutusta alkoholista.
Ashkerov kehittelee ajatustaan ottamalla käyttöön uuden filosofisen käsitteen ”instauraatio”. Tämän uuden termin avulla hän pyrkii osoittamaan eron tavanomaisen restauraation kannattajiin. Muistuttaen Marxin toteamuksesta, että historia toistaa usein itseään kerraten tapahtuneen draaman tai tragedian farssin muodossa. Ashekerovin mukaan instauraatiossa ei ole kuitenkaan kysymys tästä vaan päinvastaisesta ilmiöstä. Uudesta mahdollisuudesta ja uudesta kehitystiestä. Aivan samoin kuin Napolean Bonaparte ei suinkaan yksinkertaisesti palauttanut monarkkiaa, vaan loi uudenlaisen monarkian – valistusajan monarkian.
Vastaavasti Romanov-Gorbatshov vastaparia esimerkkinä käyttäen Ashekerov väittää, että jos Mihail Gorbatshovin asemesta pääsihteeriksi olisi valittu Grigori Romanov, ei olisi mitään perestroikaa koskaan tullutkaan, Neuvostoliitto ei olisi hajonnut vaan päinvastoin vahvistunut ja neuvostosivilisaatio olisi pelastunut. Reaalinen valta olisi siirtynyt sotateollisen eliitin käsiin, partokratialta (puolue-eliitiltä) teknokratialle.
Gorbatshov sen sijaan tukeutui humanitaariseen eliittiin, joka toteutti kulttuurivallankumouksen neuvostolaisessa elämäntavassa. Gorbatshovin nousun Romanovin ohi katsotaan johtuneen Kremlin valtataistelun kääntymisestä armeijan eliitiltä tshekistien KGB:n eduksi Andropovin myötävaikutuksella. Jopa tarinaa Romanovin tyttären häissä rikotuista Talvipalatsin serviisistä väitetään KGB:n syöttämäksi Romanovin vastaisessa kampanjassa.
Sotilasjohdon poliittinen valta oli heikentynyt Varsovan liiton johtavien kenraalien ja puolustusministereiden toinen toistaan seuranneiden kuolemantapausten johdosta.
Romanov oli politbyroossa vastustanut Gorbatshovin suunnitelmia maatalouden alalla ja vaatinut lisää varoja nimenomaan puolustusteollisuudelle ja armeijalle. Romanov vaati, että Gorbatshovin aloitteesta muodostetuista kaupunkilaisten puutarhapalstoista luovutaan ja maat jaetaan kolhoosilaisille aputalousmaaksi.
Teollisuustuotannon kohottamiseksi hän vaati siirtymistä takaisin 6-päiväiseen viikkoon. Kaupunkilaiset viettivät viikonloput, lauantait ja sunnuntait puutarhapalstoillaan. Romanov hävisi tämän ottelun ja kohta Gorbatshovin valinnan jälkeen menetti paikkansa politbyroossa ja keskuskomitean sihteeristössä. Romanov siirtyi vähin äänin eläkeläiseksi.
Gorbatshov sen sijaan on jatkanut aktiivista poliittista toimintaa eläkeläisenäkin. Hän on lännessä nauttimansa suosion siivittämänä hankkinut nimeään kantavalle säätiölle varoja huomattavan suurten luentopalkkioitten kautta ja osallistunut poliittiseen debattiin. Huolimatta heikosta menestyksestään presidentinvaaleissa itseään sosialidemokraatiksi nimittävä Gorbatshov on jälleen herättänyt huomiota uuden poliittisen puolueen perustajana.
Verkkolehtien keskustelupalstoilla monet kirjoittajat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että putinilaiset Pietarin kaupungin ja Leningradin alueen johtajat Valentina Matvienkon johdolla kunnioittivat entisen Leningradin puoluejohtajan Grigori Romanovin muistoa. Arvellaan, että Putin ja Medvedev ovat Romanovin kauden leningradilaisina komsomolkasvatteina jatkaneet tämän viittoittamalla johtamistyylillä.
Andrei Ashekerov toteaa, että vaikka Putin ei itse välttämättä haluaisikaan olla toinen Lenin, niin olosuhteet pakottavat hänet tähän rooliin pyrkiessään toteuttamaan vuoden 2008 suunnitelmaansa.
Kirjailija Maksim Kalashnikov menee vielä pitemmällä. Hänen mukaansa kyseessä on Stalinin 30-luvulla esittämän suunnitelman toteuttamisesta. Sen mukaan kommunistisen puolueen olisi pitänyt luovuttaa poliittinen valta valtiollisille elimille ja taloushallinto ammattijohtajille. Puolueen tehtäväksi olisi jäänyt vain ideologinen kasvatustyö.
Kommunistisen puolueen 17. edustajakokous ei kuitenkaan hyväksynyt tätä Stalinin suunnitelmaa ja kostoksi hän tuhosi puoluekokousedustajien enemmistön ja huomattavan määrän muuta puolueen johtokaaderistoa. Tuskinpa monet yhtyvät tällaiseen Stalin tulkintaan.
Kiinan esimerkkiin viitaten Kalashnikov väittää, että Romanovin johdolla Neuvostoliitto olisi säilynyt ja muuttunut innovatiiviseksi imperiumiksi. Venäjän federaation heikkoutena Kalashnikov näkee, että se on perinyt tsarismin ajan, neuvostokauden ja NKP:n myöhäiskauden puutteet. Miten estää vanhojen virheiden toistuminen, on monimutkainen kysymys.
Lopuksi on todettava, että lännessä jatkuvasti esitetyt väitteet sananvapauden rajoituksista Venäjällä koskevat lehdistöä ja tv:tä, mutta kun tarkastellaan venäläisillä verkkosivustoilla käytävää varsin monimuotoista keskustelua kuva muuttuu olennaisesti toisenlaiseksi. Edellä Ashkerovin, Kalashnikovin ja muiden esittämiä ”instauraatioideoita” myös vastustetaan kiivaasti. Monet keskustelijat leimaavat ne suoraan hölynpölyksi, mutta toki kannattajiakin löytyy.
Venäjän demokratian ongelmana on, ettei maassa ole koskaan ollut normaalia (länsimaisessa mielessä) avointa ja demokraattista monipuoluejärjestelmää. Mutta missä määrin sellainen on todellisuutta esimerkiksi USA:ssa ja monissa muissakaan niin sanotusti läntisen demokratian maissa. Kun puhutaan yhteisestä arvoista on muistettava, että niiden sisältö ja käytäntö on sidottu monin säikein kansalliseen perinteeseen, kansainväliseen tilanteeseen ja olosuhteisiin
Lähteinä muun muassa verkkolehdet: http://evrazia.org/ Evrazia informazionno-analititsheskij portal, www.russ.ru russkij zhurnal, http://organon.cih.ru
uutiskirje 