”Ihana sotapäiväkirja” 200 vuoden takaa
Eric Gustaf Ehrström: Ylioppilaan sotapäiväkirja 1808. Suomentanut Maija Hirvonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008. 128 sivua.
”Tämä on ihana sotapäiväkirja”, mainostivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat Ylioppilaan sotapäiväkirjan 1808 julkistamistilaisuudessa.
Tämä tietysti herätti heti kiinnostuksen siihen, että mikä nyt voi tehdä nuoren miehen 200 vuotta sitten kirjoittaman sotapäiväkirjan niin ihanaksi. Kun kirjaan tarttuu, niin pian huomaa, että se on tietenkin rakkaus – sotaan lähteneen ylioppilaan epätoivoinen rakkaus.
Kirjan taustalla on siis Suomen sota, jonka Ruotsi hävisi Suomessa ja menetti sen johdosta Suomen voitokkaalle Venäjälle. Nuori ylioppilas Eric Gustaf Ehrström (1791–1835)osallistui sotaan vajaan neljän kuukauden aikana vuonna 1808.
Hetken mielijohteesta hän värväytyi rykmentin komissaariksi. Se oli siviilivirka, johon tarvittiin lukenutta miestä, sillä tehtäviin kuului muonituksen järjestäminen sotamiehille sekä laskuista ja tilinpidosta vastaaminen.
Taisteluja
katsomassa
Ehrström osallistui Suomen sodan suuriin taisteluihin Lapualla, Kauhavalla ja Oravaisissa, mutta hän osallistui niihin vain katselijana – siviili kun oli. Mutta taisteluja enemmän hän kuvailee päiväkirjassaan tapaamiaan ihmisiä, erikoisia sattumuksia ja Pohjanmaan maisemia.
Keskeisenä juonteena varsinkin päiväkirjan alkupuolella on muonittaja Ehrströmin kiihkeä, mutta onneton rakkaus nuoreen Johanna -nimiseen naiseen. Vähitellen paljastuu, että rakkaus on hieman yksipuolista ja muonittaja ajautuu suorastaan epätoivon partaalle.
Jo sotaretkensä aikana nuori Ehrström oli varsin sivistynyt mies. Päiväkirjasta selviää, että hän puhui ruotsin ja suomen lisäksi myös venäjää, saksaa ja ranskaa.
Myöhemmässä elämässään Ehrström toimi dosenttina, kirjailijana ja Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Hän kuului ensimmäisiin suomen kansalliskielen puolestapuhujiin. Suomen sodan päiväkirjassaankin Ehrstömillä on lukuisia suomenkielisiä repliikkejä. Ne on kursivoitu kirjan suomenkielisessä laitoksessa.
”On seurattava
kohtalon tuulta”
Ehrströmin päiväkirjan alkuperäinen nimi kuuluu kokonaisuudessaan näin: Päiväkirja Neljännen prikaatin ja Savon jalkaväkirykmentin sotaretkellä, heinäkuussa, elokuussa, syyskuussa ja osassa lokakuuta 1808.
Nuori päiväkirjanpitäjä aloittaa lausahduksella: ”Oli heinäkuun ensimmäinen päivä ja mitä kaunein kesäpäivä.” Tätä seuraa pitkähkö tekstiosuus, jossa hän selostaa suostumistaan rykmentin komissaariksi:
”Vihdoin päätin lähteä. – Ehkä minun on seurattava kohtalon tuulta, minä tuumin. Vaikkei minulla ole tästä mitään muuta hyötyä, saan kuitenkin nähdä ja kokea uusia asioita ja lisäksi pystyn säästämään kahden valtionvelkariikintaalarin 12 killingin päiväpalkkiostani niin paljon, että voin jatkaa akateemista uraani ainakin lukukauden verran – kyllä minä lähden.”
Ja hetken päästä päätöksensä sotaa lähdöstä tehneen ylioppilaan aatokset kiitävät jo eteenpäin:
”Mutta kunpa pääsisin Upseeriksi! Tämä toive virisi äkkiä mielessäni varsin elävänä.”
”Voi Johanna!
Olen syytön…”
Päiväkirjasta ei selviä, että johtuivatko Ehrströmin haaveet upseeriksi pääsemisestä siitä, että hän kuvitteli tekevänsä rakastamaansa naiseen vaikutuksen komealla univormulla. Joka tapauksessa Ericin ja Johannan suhteessa on ongelmia.
Se paljastuu päiväkirjaan liitetystä Johannalle osoitetusta ”jäähyväisviestistä”, jonka Eric on otsikoinut Kallein, yhä yhtä hellästi rakastettu Johanna! Siinä sotaa lähtijä vakuuttaa:
”Kautta Jumalan vannon se, Johanna! Olen aina ollut Sinulle uskollinen.”
Tekstistä ei selviä mitä mahdollisia syitä Johannalla saattaisi olla epäillä Ehrströmin uskollisuutta, mutta Eric katsoo kuitenkin aiheelliseksi julistaa, että kukaan muu nainen ei ole saanut hänen osakseen rakkautta, vaan pelkästään ystävyyttä.
”Vielä kuoleman hetkelläkin viimeinen veripisarani noruu Sinun puolestasi, ja viimeisen huokaukseni aikana tulen lausumaan nimesi”, urho uhoaa ja vannoo vielä kerran:
”Voi Johanna! Olen syytön.” Kirjeessään Eric esittää toivomuksen, jotta voisi vielä kuulla rakastettunsa sanovan hänelle:
”Olen vakuuttunut viattomuudestasi, rakastan Sinua.”
Mies ruoskitaan
rummun päällä
Ehrström ei ehdi saada asioitaan kuntoon Johannan kanssa, sillä lähtö sotaa tulee nopeammin kuin hän uskoikaan. Ensimmäinen varsinainen päiväkirjamerkintä on tehty maanantaina 4. heinäkuuta:
”Nousin klo 5:ltä. Söimme kunnon aamiaisen, jätimme hyvästit Rouva Roosille ja hänen perheelleen ja läksimme. Tigerstedt asettui hevosen selkään ja kiirehti edeltä tavoittaakseen Rykmentin, minä ajoin perässä hänen kieseillään…”
Gustav Adolf Tigertedt oli kapteeni ja rykmentin majoitusmestari, siis komissaari Ehrströmin lähin esimies. Pian paljastui, että hän oli viinaan menevä ja juovuksissa pottumainen mies alaistaan kohtaan.
Jo ensimmäisenä iltanaan Ehrström joutuu näkemään kuinka erästä varkaudesta epäiltyä sotilasta ruoskittiin ison rummun päällä. ”Mies ei ollut saanut kovinkaan monta lyöntiä, kun hän tunnusti”, kirjoitti ylioppilas päiväkirjaansa.
Läskiä, herneitä,
punnuksia, voita
Ehrström mainitsee päiväkirjassaan lukuisia kertoja muonittaneensa sotilaat, mutta ei kerro kertaakaan miten se yksityiskohtaisesti tapahtui. Voikin päätellä, että hänen alaisensa hoitivat muonan jakelun komissaarin ollessa ”konttorin puolella”.
12. heinäkuuta tekemissään merkinnöissä Ehrström kuitenkin kertoo muonan ostamisesta:
”Olin koko päivän, ainakin klo viiteen iltapäivällä muonaa ostamassa. Ei varmaan ole ikävämpää puuhaa kuin tämä. Kuvittelepa seisovasi muutamia tunteja kuin paikoillesi naulittuna jauhoisessa puodissa ja katselevasi, miten muonaa mitataan ja punnitaan, ympärilläsi rähjäisiä kaupanhoitajia, lihavia, epämiellyttäviä Aliupseereita, läski, herneitä, punnuksia, voita yms.”
Tylsää puuhaa oli Ehrströmin mielestä myös rykmentin kassasta huolehtiminen.
Kassan vahtija
sotaa katsomaan
Kassavahtina ollessaan 13. heinäkuuta hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Halusin palavasti nähdä taistelun.”
Niin hän kätkeekin rykmentin kassan muiden tavaroiden alle ja jättää apulaisensa vanhan sotamies Löfin vahdiksi paikalle. Sijaisvahdille hän ei kerro tavarakasan alla olevista rahoista. Ja sitten:
”Minä vuokrasin hevosen ja satuloin ja hiivin huomaamattomasti pois, kun kaikki olivat menneet levolle. Suuntasin kulkuni Kauhavalle…”
Seuraavana päivänä Ehrström on jo Lapualla ja kiipeää metsän reunassa olevalle mäelle mistä avautuu laaja näköala:
”Kauniin joen halkomassa laaksossa oli viljavia peltoja ja lukuisia talonpoikaiskyliä. Eräällä pellolla näkyi suunnilleen 5 000 miehen vahvuinen venäläinen jalkaväkirivistö, joka marssi hitaasti lähemmäksi meitä; toisella puolella oli ratsuväen rivistö, joka syöksyi ylväine hevosineen vähän matkaa eteenpäin ja pysähtyi.”
”Kuului kauheaa
huutoa ja kirkunaa”
Sitten taistelua katsomaan tullut muonittaja siirsi katseensa Ruotsin armeijaan:
”Vastapäätä seisoi meidän 2 000 miestä käsittävä jalkaväkirivistömme, ja rakuunamme ratsastelivat edestakaisin valmiina hyökkäyssignaalin kajahtaessa kiiruhtamaan kostottaren tavoin vihollista vastaan. Musiikki kaikui voimakkaana, sotilaat odottivat kärsimättöminä.”
Ja sitten äkkiä taistelu alkaa:
”Pam! Kuului kauheasti jymisevä paukahdus, musiikkia ei enää erottanut lainkaan. Muskettien yhteislaukaus toisensa perään, pian ei kuulunut muuta kuin pamahduksia pamahdusten päälle, väliin jykevien tykinlaukausten voimistamina, ja taukojen aikana joka taholta kuului kauheaa kirkunaa ja huutoa.”
Taistelukentälle alkoi kertyä savua, mutta Ehrström pystyi mäeltä seuraamaan hyvin taistelun yksityiskohtiakin:
”Tuolla Husaari ja Rakuuna ryntäsivät kuin villieläimet toistansa kimppuun – tuolla kasakka heilautti pitkää keihästään ja syöksi sen uskomattoman äkillisesti ruotsalaisen rintaan, mutta pian myös hänet itsensä syöstiin hevosen selästä pitkälleen maahan, lävistettynä, höyryävä’ veri virtasi hänen haavastaan, värjäsi vihollisen miekan ja tahri hänen vaatteensa.”
Hautausta ja
virrenveisuuta
Ehrström seurasi samalta mäeltä Lapuan taistelun aivan loppuun saakka:
”Voitokas Armeijamme järjestäytyi taistelukentälle, keräsi kaatuneiden toveriensa ruumiit, hautasi ne kaikuvan musiikin säestyksellä, laski aseensa jalalle ja yhtyi Te Deum -virteen sekä päätti näytelmän jylisevin tykinlaukauksin.”
Päiväkirja kertoo ruotsalaisten tappioiksi neljä upseeria ja 18 sotilasta kaatuneina sekä 60 haavoittunutta.
Yllättäen Ehrström törmää kolmeen venäläiseen sotilaaseen, mutta siviiliasuisena ja venäjää puhuva onnistuu hämäämään heitä.
”Olin nähnyt kylliksi, käännyin takaisin verta vuotavin sydämin, pääsin onnellisesti perille klo 5:ltä aamulla ja tapasin Löfin nukkumassa Rykmentin kassalippaan vieressä.”
Parin päivän päästä Ehrström näkee uudelleen Lapuan taistelupaikan ja luonnehtii sitä kammottavaksi.
”Maa ja sen sato oli kaikkialla poljettu maahan, siellä täällä lojui vielä silvottu käsivarsi, irti ammuttu jalka, siellä täällä näkyi kuivuneita veritahroja, siellä täällä joitakin verisiä vaatteita”, Ehrström kirjoittaa ja tunnustaa lopuksi:
”Toiveeni tulla upseeriksi oli taistelun aikana ollut hetkittäin melko kiihkeä, silmäys taistelupaikalle haihdutti sen miltei kokonaan.”
Pahahenki ja
Johannan sydän
13. elokuuta Ehrström kirjoittaa kuinka Johanna lopettaa suhteen palauttamalla Ericiltä saamansa lahjat:
”Olin mykistynyt tuskasta. Suuret kyyneleet kohosivat vastoin tahtoani silmiini, ja käännyin pois kätkeäkseni ne.”
Tämän jälkeen päiväkirjan muutamilla sivuilla surraan menetettyä rakkautta, lopulta jopa tähän malliin:
”Johanna on siis joko vain pintapuolinen tai ehkä samalla turmeltunut. Molemmat vaihtoehdot yhtä onnettomia minulle, sitten hänelle itselleen. Voi, olen niin onneton, niin syvästi loukkaantunut, niin sanomattomasti onneton.”
Ehrström onnistuu myös tapaamaan Johannan ja tivaa tältä syytä suhteen katkaisemiseen ja saa vastaukseksi:
”Tehän tunnette mielipiteeni, se riittää, jättäkää minut rauhaan älkääkä puhuko tästä enää.”
Ehrström arvelee, että pahahenki on turmellut Johannan sydämen.
Onnellinen
kotiinpaluu
Johanna katoaakin päiväkirjan sivuilta Ruotsin armeijan perääntyessä kohti pohjoista. Ehrström keskittyy sotaretkensä selostamiseen.
13. lokakuuta päiväkirja kertoo:
”Menin Kenraali Adlercreutzin luo ja kerroin, että olin ylioppilas ja olin käynyt Pietarsaaressa yksityisillä asioilla ja sairastunut siellä, että venäläiset olivat jo tunkeutuneet kotikylääni Kruunupyyhyn ja pyysin saada passin matkustaakseni kotiin, koska nyt oli aselepo. Adlercreutz lupasi ja pyysi minua palaamaan seuraavana päivänä.”
Passin saatuaan Eric Ehrström lähtikin kotiaan kohti. Linjojen ylittäminen sujui helposti eikä venäläisetkään aiheuttaneet hänelle mainittavia vaikeuksia. Päiväkirja kertoo onnellisesta kotiinpaluusta:
”Isäni koira oli ensimmäisenä vastaanottamassa minua ja tunnisti minut, kuten muinoin Odysseuksen Argos; lempeä eläin ei ei halunnut lakata hyväilemästä minua ja hyppimästä ympärilläni eikä tiennyt, miten olisi osoittanut iloaan.”
Sitten sotaretkeltä palaava rientää äitinsä käsivarsille. Hieman myöhemmin hänen isänsä ja sisarensa tulevat myös kotiin.
uutiskirje 
