Nuorisoliike ravisutti vanhoillista yhteiskuntaa 40 vuotta sitten Suomessakin
40 vuotta sitten maailmalla kuohui. Opiskelijat kapinoivat Pariisissa ja New Yorkissa ennennäkemättömällä tavalla, vapauden tuulet puhalsivat Tšekkoslovakiassa ja Puolassa, musta väestönosa ajoi pontevasti oikeuksiaan Yhdysvalloissa, feministit marssivat esiin, Vietnamin sota oli kääntymässä Yhdysvaltojen tappioksi ja rauhanliike voimistui.
Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Mark Kurlansky käy kapinavuoden tapahtumia perusteellisesti läpi keväällä suomeksi ilmestyneessä kirjassaan 1968 – Vuosi joka vavahdutti maailmaa (Like 2008). Kapinoitu on muulloinkin, mutta ainutlaatuista tuossa vuodessa oli se, että ihmiset nousivat samaan aikaan eri puolilla maailmaa kapinaan hyvin erilaisia asioita vastaan. Yhteistä oli vain vallitsevien instituutioiden ja autoritaarisuuden kyseenalaistaminen.
Maailmanlaajuisina taustatekijöinä olivat Kurlanskyn analyysin mukaan Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen tarjoama esimerkki, nousevan sukupolven kokema vieraantuneisuuden tunne, sota ja sen laaja vastustus sekä joukkoviestinnän kehitys, erityisesti television läpimurto.
”Vielä 60-luvun alussa vahtimestarit ajoivat ulos, jos nainen tuli yliopistolle pitkissä housuissa.”
Yhteishenki
oli vahva
Suomea Kurlansky ei kirjassaan käsittele, mutta oli nuoriso täälläkin liikekannalla. Tosin koko 1960-luku oli Suomessa suuren murroksen ja kansalaisliikehdinnän aikaa, joka 1968 alkoi jo kääntyä loppuaan kohti, kohti puoluepolitisoituneempaa 1970-lukua. Eniten huomiota herättänyt yksittäinen tapahtuma oli marraskuinen Vanhan valtaus, jossa opiskelijat valtasivat oman talonsa toisilta opiskelijoilta Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlien alla.
Kaduilla osoitettiin tiuhaan mieltä, muun muassa Vietnamin sotaa, Tšekkoslovakian miehitystä sekä Meksikon olympialaisten alla tapahtuneita veritekoja vastaan.
Viikkolehti kokosi neljä tuon ajan suomalaista aktivistia, Alpo Halosen, Viveca Hedengrenin, Klaus Mäkelän ja Pekka Peltolan, muistelemaan menneitä Vanhan kuppilaan. Halonen tempautui liikehdintään mukaan juuri vuonna 1968 vasta 19-vuotiaana, kun taas Hedengren, Mäkelä ja Peltola olivat aktivisteina jo konkareita, vaikkakin kaikki vielä alle kolmekymppisiä.
Jokaisella oli omat painopistealuensa: Lahdessa asunut Halonen lähti mukaan paikallisen YK-yhdistyksen toimintaan ja oli perustamassa taistolaista nuorisoliikettä, jota ei tosin silloin vielä kutsuttu sillä nimellä. Hedengren touhusi kehitysmaakysymysten parissa TRICONT-yhdistyksessä, Mäkelä keskittyi tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaan Yhdistys 9:ssä sekä Marraskuun liikkeessä ja Peltola oli Sadankomitean ja sen äänenkannattajan Ytimen perustajia.
Yhteishenki eri tavalla suuntautuneiden ihmisten kesken oli vahva, ja henki oli optimistinen.
– 1966 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, joka antoi uskoa, että asioita saadaan muutettua. 1967 alkoi työajan lyhentäminen 40 viikkotuntiin, joka toteutui 1970. Saatoimme hyvällä syyllä ajatella, että olimme edistämässä näitä saavutuksia, ja se oli hauskaa, Peltola sanoo.
Klaus Mäkelän mukaan optimistisen ja taistelutahtoisen ilmapiirin salaisuus oli se, että tavoitteita saatiin läpi siitäkin huolimatta, että ne herättivät myös voimakasta vastustusta.
– Se sai meidät tuntemaan itsemme ylpeiksi, mutta samalla hyvin taitaviksi ja vahvistuneiksi. Se tuotti hyvää mieltä ja toiveikkuutta.
Ei pelkkää
mielenosoittamista
Monet yhden asian liikkeet elivät kulta-aikaansa. Edellisen vuoden marraskuussa oli saanut alkunsa Marraskuun liike, joka ajoi parannuksia yhteiskunnan kaikkein vähäosaisimpien, kuten asunnottomien alkoholistien, mielisairaiden ja vankien oloihin. 1968 perustettiin liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry, joka kritisoi yksityisautoilun kasvuun nojaavaa liikennepolitiikkaa. Sukupuolten tasa-arvoa ajanut Yhdistys 9 oli perustettu pari vuotta aiemmin, ja Seksuaalipoliittinen yhdistys SEXPO ry käynnisti toimintansa 1969.
Radikaalit nuoret eivät kuitenkaan olleet yhden asian aktivisteja, vaan toimivat useissa liikkeissä samaan aikaan. Mäkeläkin kävi myös Tricontin kokouksissa ja Enemmistön istumamielenosoituksessa tukkimassa Aleksanterinkatua.
Muisteluissa korostuvat yleensä yksittäiset tapahtumat ja mielenosoitukset. Mäkelä muistuttaa, että tärkein työ tehtiin kuitenkin työryhmissä ja komiteoissa.
– Kun Margaretha Mickwitz pari vuotta sitten kokosi kirjan Yhdistys 9:stä, oli hämmästyttävää nähdä, miten yksityiskohtaisia ja asiantuntevia papereita siinä syntyi.
– Yhden asian liikkeet olivat tiukasti järkeisuskoisia. Se oli 60-luvussa tärkeä ja sympaattinen piirre, kannatan sitä edelleen, Mäkelä sanoo.
– Ei ollut millään tavalla fiksua uskoa johonkin. Kaikki piti pohtia, epäröidä ja keskustella. Muutos oli syvä sitten, kun tuli äärivasemmistolainen fundamentalismi, Peltola säestää.
Mäkelä listaa liikehdinnän keskeisiksi taustatekijöiksi suurten ikäluokkien tulon ylioppilaiksi, elinkeinorakenteen ja koulutusjärjestelmän muutoksen sekä joukkoviestinnän voimakkaan kehittymisen.
– Jos vertaa, paljonko Ylellä oli virkoja 1960 ja 1970, niin ero on moninkertainen. Se tarkoitti sitä, ettei voitu rekrytoida muualta kuin nuorista. 60-luvun sukupolvella oli uskomattoman hyvät mahdollisuudet saada viestinsä läpi. Se tapahtui kautta koko joukkotiedotuskentän. Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien kulttuuriosastot pullistelivat sellaista materiaalia, jota ei 1950-luvulla eikä 2000-luvulla voisi ajatellakaan.
– Se oli hyvin suuressa määrin yhden asian liikkeitten ideointia. Sehän ei ollut puoluepoliittista eikä koskenut yhteiskunnan perustavia rakenteita vaan lähinnä moraalipolitiikkaa. Puhuttiin muun muassa sukupuolten työnjakoa koskevista kysymyksistä, jotka tottakai olivat yhteiskunnallisesti myös tärkeitä.
Protesteja inhottavia
sääntöjä vastaan
Ihmisten arkipäivään kuului vielä monia nykypäivän näkökulmasta hyvin konservatiivisia sääntöjä. Naiset eivät esimerkiksi saaneet mennä kapakkaan yksin eivätkä naisporukalla. Viveca Hedengren muistelee, kuinka he Kristiina Halkolan ja Marja-Leena Mikkolan kanssa protestoivat käymällä säännöllisesti koputtelemassa Vanhan kellarin ovella ja kysymässä, eikö pääsisi sisään.
– Silloin tehtiin lauluja portsareiden hirmuvallasta ja ravintoloiden hirveyksistä.
– Vielä 60-luvun alussa vahtimestarit ajoivat ulos, jos nainen tuli yliopistolle pitkissä housuissa. Oli todella paljon tällaista pientä inhottavaa, järjetöntä konventiota, jota vastaan oli helppo protestoida. Ja aina se koira älähti, johon kalikka kalahti. Ei ollut sitä tunnetta, mikä on tänä päivänä, että vaikka teet mitä, niin ei tule vastausta mistään, Hedengren vertaa.
Kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti oli yksi esimerkki. Korkein oikeus vahvisti maaliskuussa 1968 Salaman saaman ehdollisen vankeustuomion ja vahingonkorvaukset Juhannustanssit -teoksen eräästä kohtauksesta.
– Se oli oikein tyypillinen kuvio, että kun Jeesuksesta sanotaan jotain poikkipuolista, nousee iso kohu, Peltola sanoo.
Ajan hengen muuttumista kuvastaa kuitenkin se, että elokuussa presidentti Urho Kekkonen armahti Salaman.
Samaan sarjaan kuuluvat rukouslauantaista käydyt kiistat. Neljästi vuodessa oli sunnuntain rukouspäivien edellä lauantai, jolloin ei itse rukouspäivien tavoin saanut järjestää mitään julkisia juhlia eikä elokuvissa tai teatterissa voinut käydä.
– Lahdessa oli 1966–67 erittäin voimakas rukouslauantaiden vastainen liike, joka huipentui siihen, että Kauppatorin kioskit kannettiin Aleksanterinkadulle ja tukittiin liikenne. 1968 koko rukouslauantait lakkautettiin, mikä oli puhtaasti vahvojen joukkoliikkeiden aikaansaannos. Se oli kirkolle melkoinen takaisku, muistelee Alpo Halonen.
Paljon yhteyksiä
yli rajojen
Kansainvälisyys oli nuorison liikehdinnässä keskeinen piirre, vaikka taustatekijät olivatkin osittain kotimaisia. Maailman tapahtumia seurattiin, ja niihin otettiin kantaa. TRICONT-liike, jossa Hedengren oli yksi keskeinen moottori, oli kovassa vauhdissa.
– Tilaisuuksissa kävi ulkomaisia puhujia, journalisteja ja muita, viisastuttamassa meitä. Materiaaleja meni kouluihin, opistoihin, ministeriöihin, eduskuntaan. Meillä oli hyvä kirjasto, ja Peter Lodenius teki meille leikekokoelmaa kaiken aikaa. Tuli kansainvälisiä lehtiä ja kirjallisuutta eri puolilta, ja kaikkea käytettiin, hyvin lavealla tuutilla otettiin vastan, Hedengren kertoo.
– Myös muut toimittajat tukivat meitä: saimme perinnöksi muun muassa Kansan Uutisten ulkomaantoimittaja Hilkka Ahmalan hienon kirjakokoelman, josta iso osa sitten siirtyi yliopiston tulevan kehitysmaainstituutin käyttöön.
– Latinalaista Amerikkaa tutkittiin ihan helvetisti, täydentää Halonen.
Ulkomailla matkusteltiin paljon. Sofian nuorisofestivaaleille osallistui runsaasti suomalaisia. Elokuussa 1968 Hedengren kävi Ljubljanassa eurooppalaisten opiskelijoiden Students for democratic Society -järjestön kokouksessa Sosialistisen opiskelijaliiton edustajana. Sittemmin hän toimi myös Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton puheenjohtajan Hertta Kuusinen sihteerinä.
Peltola puolestaan oli aktiivinen Afrikka-yhteistyössä. Uutisen Tšekkoslovakian miehityksestä hän kuuli ollessaan pienellä saarella päiväntasaajan kohdalla matkalla Biafraan.
– Lähetin puolisolleni Katille sähkeen, että tee jotain. Se oli tietysti turhaa, koska hän oli jo järjestämässä mielenosoituksia.
Kulttuurin ja taiteen rooli oli tietysti vahva. Hedengren oli yhtenä näyttelijänä Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa vuonna 1966.
– Istuin päivät pääskytysten yliopiston kirjastossa, luin 30-luvun fasistilehtiä ja ihmettelin, onko täällä todella ollut tällaista. Ei siitä Suomen kouluissa mitään kerrottu.
Myös elokuvakerholiike oli tärkeässä osassa.
– Se ulottui kaikkialle Suomeen ja tarjosi erilaisille nuorille esipoliittisen kanavan ja verkoston. Yhdistys 9:n ja ylipäänsä yhden asian liikkeiden aktivisteista melkein kaikki olivat käyneet kerhoissa, Peltola muistelee.
– Godardia, Ranskan uutta aaltoa, Italian uutta aaltoa, Hedengren luettelee.
Suhde valtioon
muuttunut
Neljänkymmenen vuoden takaisilta radikaaleilta täytyy tietysti kysyä, mitä he ajattelevat nykyisten aktivistinuorten toiminnasta. Onko tänä päivänä mitään vastaavaa laaja-alaista liikehdintää?
– Kun olin Attacin perustavassa kokouksessa, minua huvitti, että tämähän on ihan niin kuin Sadankomiteaa perustettaisiin. Väkeä vain oli jo alussa enemmän. Luulin, että Attacista olisi paisunut kymmenientuhansien järjestö, mutta se näyttää pysähtyneen suunnilleen samaaan kokoon kuin Sadankomitea, parituhatta jäsentä. Mutta fiilikset on ihan samat ja samaa vanhaa porukkaakin on mukana, Peltola vastaa.
Hedengrenille tuli vastaavanlainen déja vu -elämys, kun hän oli seuraamassa sosiologi Immanuel Wallersteinin vierailua ja esitelmää viime talvena Vanhan täpötäydessä juhlasalissa. Mieleen tuli neljänkymmenen vuoden takainen tilaisuus samassa salissa, kun vierailijana oli trotskilaisen Neljännen internationaalin johtaja, merkittävänä teoreetikkona pidetty Ernest Mandel.
Yhdeksi eroksi nykyisen globalisaatiokriittisen liikehdinnän ja vuoden 1968 aktivismin välillä keskustelijat nimeävät suhteen valtioon. Kun Mäkelä tarkasti TRICONTia ja Attacia vertailleen pro gradu -työn, häntä hämmästytti, miten kiinteästi nykyinen kansalaistoiminta on kietoutunut valtioon.
– Kaikki yhteistyö ja verkostojen perustaminen kolmannen maailman järjestöjen kanssa on ulkoministeriön rahoittamaa. Luulisin, että nykynuoret suhtautuvat epäluuloisemmin valtioon kuin me, mutta siitä huolimatta he ovat enemmän kietoutuneet siihen. Mehän emme saaneet rahaa kuin vasta 10 vuotta myöhemmin, Mäkelä sanoo.
– Meille oli ihan selvää jo 60-luvulla, vaikkemme lähellä puoluetta olleetkaan, että vaikuttaminen tapahtuu puolueiden ja koneistojen kautta. Ei siinä ollut mitään kielteistä. Sieltä vaikutetaan, missä vaikutusmahdollisuudet on. Emme kuitenkaan olleet sitoutuneet niihin pelisääntöihin, mitä koneistoissa oli aiemmin ollut, Peltola selvittää.
Silloinen pääministeri Mauno Koivisto suhtautui nuorison liikehdintään penseästi, mutta presidentti Kekkosen kanssa radikaalit olivat hyvissä väleissä.
– Lastenkamarikutsut Tamminiemessä olivat ihan aitoja keskustelutilaisuuksia. Tultiin kuuden–seitsemän aikaan, istuttiin yli puolenyön ja ryypättiin paljon.
– Kun HYYn 100-vuotisjuhlat Vanhalla oli peruttu valtauksen vuoksi, Kekkonen piti korvaavassa tilaisuudessa juhlapuheen, joka oli kuin meidän itse kirjoittamamme, Peltola hymähtää.
Tutkimukselle
olisi tarvetta
Mäkelän mielestä olisi tärkeää, että Suomen neljänkymmenen vuoden takaista kansalaisliikehdintää alettaisiin tutkia. Alkuperäislähteisiin perustuvia tutkimuksia on toistaiseksi perin vähän.
– Se on outoa, koska meillä on hyviä sosiaalihistorioitsijoita ja myös paljon lähihistorian tutkimusta, mutta yhden asian liikkeistä ja ylipäänsä kansalaistoiminnasta ei ole juuri mitään. Pekka Peltolan tutkimus Suomen ja Etelä-Afrikan suhteista on hyvin poikkeuksellinen. Olisi erittäin kiinnostavaa saada kartoitettua sosiaalisten verkostojen tasolla ihmisten tekemisiä ja subjektiivisia kokemuksia. Nehän kuolevat pois aika nopeasti, Mäkelä patistaa.
Tšekkoslovakian miehityksen vastaisiin protesteihin palataan ensi viikon Viikkolehdessä 22.8.
uutiskirje 
