Ammattikalastajat ovat herätelleet ideaa käydä päästökauppaa kaloilla. Se määrä ravinteita, mitä kalastajat poistaisivat vesistöstä niin kutsutun roskakalan mukana, korvattaisiin lisäämällä kirjolohen ja myös siian kasvatuskiintiöitä sekä samalla ravinnepäästöjä. Ajatus tuntuu ensi tuntumalta kannatettavalta.
Idea ei ole kuitenkaan erityisen rakentava. Se sisältää näkemyksen, että ravinnepäästöjä ei nykyisestä vähennetä. Kalastajat eivät osallistuisi yhteisiin Itämeren suojelutalkoisiin. Silti murtovesialtaan huono tila koskettaa ensimmäisenä juuri kalastajan ammattia.
Harmillista sinänsä, että poistokalastukset sisävesillä eivät ole olleet erityisen tuloksellisia. Merialueilla olisi mahdollista harjoittaa roskakalan poistamista tehokkaammin keinoin. Särjet sukulaisineen ovat levittäytyneet yhä ulommille vesille muuttaen kalakantojen lajikoostumusta.
Valtiolla olisi nyt oiva tilaisuus tukea kalastuselinkeinoa rahoittamalla ”roskakalastusta”. Saalis voitaisiin käyttää minkin ja ketun rehuksi tai mädättää metaaniksi, energiaksi.
Itämeren ravinnetase on saatava miinusmerkkiseksi. Menneidenkin vuosien pahat teot tulevat aina silloin tällöin eteen, kun Pohjanmerestä virrannut suolavesi kerrostuu ja pohjan läheinen vesipatsas muuttuu hapettomaksi vapauttaen pohjan fosforia kiertoon.
Vähän samanlaisia äänenpainoja kuin kalastajilta on tullut heidän vihaamiensa Suomen ympäristökeskuksen merimetsojen suojelua puolustaneiden virkamiesten taholta. Merimetso nähdään hyödyllisenä, koska se poistaa saalistamansa kalan mukana ravinteita.
Peruste vaikuttaa hieman haetulta. Linnut ulostavat syömistään ravinteista suurimman osan rantakallioille huuhtoutumaan takaisin veteen. Vain osa sitoutuu lintujen ja kasviston biomassaan. Ja samat ravinteet ennemmin tai myöhemmin valuvat veteen kasvien lahotessa.
Aine ei katoa. Tässä tapauksessa sinilevien herkku, fosfori. Tämän vuoksi vesistöjen suojavyöhykkeet rannoilla on niitettävä ja aines vietävä pois maatalouden ympäristösäädösten velvoittamina. Typestä osa sentään haihtuu ilmaan.