Pirjo Hämäläinen
Törmäsin jotakin muuta hakiessani tietoon, jonka mukaan joutsen on erityisesti symbolisteilla taiteen ja taiteilijana olemisen vertauskuva. Axel Gallénin maalaus Lemminkäisen äidistä voitaisiin näin tulkita tarinaksi siitä, miten mies, Lemminkäinen tai Gallén itse, yrittää turhaan paljastaa taiteelliset salaisuudet ja menettää taistelussa elämänsä ja terveytensä. Mies tuhoutuu, mutta joutsen ui ilkkuen eteenpäin.
Joutsenen yhdistää taiteeseen laulu. Vuosituhansia on kerrottu, että joutsen pysyttelee ikänsä vaiti, mutta kuolinhetkellä, syvimmän totuuden äärellä, se puhkeaa lauluun, jonka ihmeellinen sointi lumoaa jokaisen kuulijan. Jo varhain ajatusta on myös epäilty. Vesuviuksen purkauksessa menehtynyt roomalainen Plinius vanhempi totesi luonnonhistoriassaan, ettei joutsenlaulussa ole minkäänlaista perää.
Suomalaiset taiteilijat omaksuivat kansainvälisiä käsityksiä mykistä joutsenista ja näiden viimeisistä valituksista, mutta mikäli heillä oli harvinainen tilaisuus kohdata kasvokkain meikäläinen laulujoutsen, paljastui nopeasti, että ääntä siltä ei ainakaan puuttunut. Lintutieteilijä Einari Merikallio kuuli joutsenten laulussa sinfonian, joka muistutti urkujen tai torvien ja kirkonkellojen yhteissoittoa, ja moni meidän aikamme maallikkokin on päässyt todistamaan mahtavaa kuoromaista pauhua.
Laulujoutsen on asunut näillä seuduilla ammoisista ajoista, mutta 1930-luvulla Suomeen alkoi levittäytyä Ahvenanmaan puistoista karannut kyhmyjoutsen. Ja tässä oli vihdoin se lintu, joka ei suutaan avaa. Vaikka kyhmyjoutsen sähisee vihapäissään ja röhkii kylläisyyttään, laulua siitä ei lähde eläessä eikä tietysti kuollessakaan.
Eläinkirjojen mestari Matti Leinonen, jonka tietoja muutenkin aika paljon lainaan, on kertonut, miten kyhmyjoutsen kadotti äänensä. Lintuja luodessaan Jumala jakoi runsain käsin laulunlahjoja eikä kyhmyjoutsenkaan jäänyt osattomaksi. Kyhmyjoutsen lauleli aikansa, mutta vähitellen se alkoi kuulostella, millaisia sulosointuja näöltään perin vaatimattomasta satakielestä kirposi. Tässä ei nyt kaikki ole kohdallaan, tuumi iso, komea ja taivaallisen valkea kyhmyjoutsen.
Kun linnut suuntasivat muuttomatkalle, kyhmyjoutsen pyysi viekkaasti hymyillen satakielen kyytiinsä. Lennettiin, lennettiin, tultiin aavan meren yläpuolelle ja yhtäkkiä kyhmyjoutsen sukelsi aaltoihin niin, että satakieli nielaisi vettä ja hukkui.
Jumala katseli tapahtumia sangen kiukkuisena ja päätti ottaa siltä istumalta kyhmyjoutsenen äänen kokonaan pois. Vain kuolinhetkellään sillä oli lupa laulaa ja ehkä samalla muistella, kuinka kauheaan surmaan se oli pikkuisen satakielen syössyt.
Juuri kyhmyjoutsen on se lintu, joka tulee vastaan satukirjoissa, kiiltokuvissa, postikorteissa ja mainoksissa. Kyhmyjoutsen pitää kaulaansa somasti kaarella ja laskee nokkansa kainosti alaspäin. Uidessa sen siivet ovat hiukan koholla, joten yleisvaikutelma on ilmava ja koristeellinen.
Laulujoutsen ui sen sijaan ryhdikkäästi, jopa jäykästi, kaula pystyssä, nokka ja pyrstö vaakasuorassa ja siivet tiiviisti kupeita vasten painettuina. Laulujoutsenen hahmo on yksinkertaisen ylevä ja niin selkeä, että myös kivikauden taiteilijat onnistuivat kuvaamaan sen elävän näköiseksi.
Toisin kuin olen tähän asti luullut, suomalaisissa kalliomaalauksissa ei Leinosen mukaan yleensä esiinny joutsenia. Ainut poikkeus on Savonlinnan Rapakonsaari, jonka kiviseinämässä, tumman juonteen vieressä ja ikään kuin joen rannalla seisoo kaksi pitkäkaulaista joutsenta.
Itärajan takana kivikautisia joutsenia kuitenkin riittää. Äänisjärven ja Uikujoen kalliopiirroksista melkein puolet kuvaa näitä Karjalan pyhiä lintuja, joita ei ole metsästetty eikä syöty. Kaikkein pyhimpiä olivat esihistoriallisina aikoina toteemieläimet, joista tiettyjen ihmisryhmien katsottiin polveutuvan. Joutsenen toteemiasemasta kielivät tarinat nuoren tytön muuttumisesta joutseneksi ja sen huudoissa yhä kuultavasta ihmisäänestä.
Pienessä lintukirjassa, hauskassa perinnekokoelmassa, muistiinpano suomalaisesta Ruskealasta kertoo näin: ”Vienan Karjalassa ei joutsenta ammuta. Se on pyhä lintu. Eräät sanovat, että se on ihmisestä rikottu linnuksi. Se valittaa surkeasti, haikealla äänellä se laulaa.”
Kalevalassa Tuonelan virralla lipuu salaperäinen joutsen, mutta jonkinlaisesta lintumyytistä on kyse myös alkuaikojen heeroksessa Joukahaisessa, jonka nimi tarkoittaa joutsenta. Pohjois-Lapissa ja Tornionjoen varressa joutsen on ollut joukhainen, Karjalassa joutshen tai joutu. Joutsenalkuisia paikannimiä Suomessa on runsaasti, jopa enemmän kuin kuvittelisi, sillä eri puolilla maata esiintyvä Joutjärvikin on lyhenne tai murremuoto Joutsenjärvestä.
Joutsenesta on vaikea puhua mainitsematta Jean Sibeliusta. Kerran Sibelius lähti kävelemään Tuusulanjärven rannalle ja katseli laskevan auringon kultaamaa vedenpintaa, joka oli jo kylmien kelien takia pienessä hileessä. Kuinka ollakaan, äkkiä järvelle lehahti suuri joutsen, laskeutui alas ja asettui kellumaan. Hiljakseen hile alkoi vahvistua jääpeitteeksi, mutta joutsen pysyi paikoillaan, samoin Sibelius. Vasta iltapimeällä hän palasi liikuttuneena kotiinsa ja muutti musiikiksi kaiken sen, mitä oli järvellä kokenut.
Tieto Sibeliuksen joutsenmieltymyksistä levisi ympäri Tuusulaa ja tuiki tuntemattomatkin ihmiset soittivat hänelle ja kertoivat nähneensä lupaavan parven. Jos kohteeseen oli pidempi matka, Sibelius otti taksin ja ajoi sillä joutsenten perässä. Joutsenet ovat aina ajatuksissani, hän merkitsi päiväkirjaansa.
Sibelius muutti Ainolaan vuonna 1904 ja asui siellä kuolemaansa eli vuoteen 1957 saakka. Vuonna 1916 Einari Merikallio laski Suomen joutsenet ja tuli siihen tulokseen, että jäljellä oli viisitoista pesivää paria. Nämä piileskelivät Lapin, Kuusamon ja Pohjois-Karjalan erämaissa, joihin ihmisjalka ei ollut astunut. Vuoteen 1957 mennessä tilanne ei ollut ainakaan kohentunut. Dosentti Pekka Nuortevan tuonaikaisen lausunnon mukaan joutsenten täystuhoa ei voinut enää mitenkään estää.
Mitä kaikesta tästä pitäisi päätellä? Miten on mahdollista, että haltioitunut Sibelius ihaili joutsenparvia taksin ikkunasta samaan aikaan kun linnut olivat kuolleet Etelä-Suomesta sukupuuttoon? Ja vaikka muuttoretketkin otettaisiin huomioon, miten maan muutamasta kymmenestä joutsenesta edes yksi tai kaksi, kokonaisesta parvesta puhumattakaan, sattui osumaan Sibeliuksen silmiin?
Ne olivat tietysti kyhmyjoutsenia, joku ehkä viisastelee, mutta tämäkään ei ongelmaa ratkaise. Sibeliuksen kuoleman aikaan kyhmyjoutsenten invaasio oli ulottunut Turun saaristosta Paraisille ja sisämaahan ne saapuivat vasta 1970-luvulla.
Ainut järkeenkäypä selitys on Venäjä. Kun karjalaiset ja myös venäläiset suhtautuivat joutseneen aivan toisella tavalla kuin pyyntikiihkon sokaisemat suomalaiset, kanta pysyi vahvana. Sikäläisten etelään matkaavien joutsenten reitti saattoi hyvinkin kulkea Tuusulanjärven yli, joten Suomen kansallislintujen sijasta Sibelius näki sosialistisin eväin tukeviksi ruokittuja neuvostojoutsenia.
Alakuloisista arvioista huolimatta laulujoutsen ei kuitenkaan Suomesta hävinnyt, sillä sen puolustajaksi ilmaantui sinnikäs sanankäyttäjä, eläinlääkäri Yrjö Kokko, joka työskenteli, pitkälti aatteellisista syistä, sodan riepottelemassa Lapissa, ensin Ylitorniolla ja sitten Muoniossa. Viisi vuotta Kokko etsi pesiviä joutsenia erämaista ja taivalsi parituhatta kilometriä kunnes Hirvastunturin läheisestä lompolosta kajahti hopeatorven törähdys.
Kokko risti löytyneen pariskunnan Marskiksi ja Hannaksi ja seurasi näiden, komean koiraan ja suloisen naaraan, elämää kesäisinä viikkoina ja julkaisi havainnoistaan vuonna 1950 kirjan Laulujoutsen. Neljä vuotta myöhemmin siitä ilmestyi jatko-osa Ne tulevat takaisin. Eikä tässä kyllin: lukuisissa lehtikirjoituksissaan Kokko kävi niin raivokasta kamppailua, että suomalaisten julmien asenteiden oli pakko muuttua.
Nykyisin laulujoutsenten määrä lasketaan tuhansissa ja ne pesivät kaikkialla Suomessa. Joutsenet ovat myös alkaneet luottaa ihmiseen ja tulla lähelle. Monien aika väkinäisten joutsenpatsaiden lisäksi suomalaisten kannattaisikin pystyttää muistomerkki luonnonsuojelun todelliselle suurmiehelle Yrjö Kokolle.
uutiskirje 
