Raisa Lardot:
Näin kuvasi henkilökohtaista kirjallisuudessa Raisa Lardot, joka puhui sunnuntaina päättyneillä kuudensilla Volter Kilpi -päivillä Kustavissa.
Perjantain seminaarissa tuli kiinnostavalla tavalla esiin henkilökohtainen myös tutkimuksessa, kun Päivi Kosonen esitti väitteen, jonka mukaan palkitussa Henkilääkäri -romaanissa pelon ja vastuun tematiikka yhdisti kirjailija Per Olov Enquistia ja historiallista romaanihahmoa, Tanskan kuninkaan henkilääkäri Struenseeta.
Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuohutti ja ihastutti lukijoitaan kirjoittamansa itsensä näkyviin mm. Edelfeltin rakastajattaren tarinaa selvittäneeseen dekkarimaiseen tutkimukseen. Kustavissa Kortelainen ihastutti jälleen taitavalla tarinoinnillaan, jossa hän selvitti kirjojensa syntyä.
Häpäisin
perheen
Venäläissyntyinen Raisa Lardot tuli 6-vuotiaana Suomeen pakolaisena. Lapsuutensa hän vietti suomalaisessa internointileirissä.
Vasta yli 30-vuotiaana Lardot alkoi kirjoittaa. Liikenneonnettomuus, jossa hänen miehensä sai vakavan aivovamman, oli käännekohta, jonka jälkeen pakolaisperheen elämästä on syntynyt monta romaania.
Kustavissa Lardot arvelikin, että hänen jo 30 vuotta kestänyt omasta elämästä kirjoittaminen on Suomen ennätys
– Oikea kirjailija kirjoittaa siitä tärkeästä, mikä on hänen sisällään. Ihminen on itsensä vanki. Se on kirjoitettava, mikä on jäänyt vaivaamaan.
Lardot’n esikoiseteos Hän jäi elämään ilmestyi vuonna 1973. Sen jälkeen kirjoja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Ripaskalinnut, joka on dramatisoitu näytelmäksikin, ilmestyi 1978, Sammakkoprinssi, jonka kirjailija itse nimeää parhaaksi romaanikseen, ilmestyi 1987.
Viimeisimmässä Pikku äiti -teoksessa Lardot kertoo omasta äidistään, joka pakolaisleirillä antoi oman huulihalkioisen lapsensa kuolla.
Ripaskalintujen vuoksi kirjailijan kaksi sisarta katkaisi välinsä tekijään. Heidän mielestään Raisa Lardot oli häpäissyt perheensä kertoessaan pakolaiskokemuksista.
Myös viimeinen teos on herättänyt paheksuntaa. Lardot kertoo, että lukijat ovat ihmetelleet, miten hän on voinut kirjoittaa omasta äidistään tällaista.
Nyttemmin Lardot on löytänyt samanlaisen tarinan myös Knut Hamsunilta. Hän on helpottunut siitä, että hänen oma äitinsä onkin mitä ilmeisemmin ratkaissut vaikean tilanteen vanhan tavan mukaisesti.
Lardot on siis saanut kirjallisia mustelmia ja ehkä pahempaakin. Silti hän vakuuttaa suojelevansa läheisiä ihmisiään.
– Kirjani olisivat sata kertaa parempia, jos en olisi välittänyt ympäristöstäni.
Taide
koskettaa
ihmistä
Oikea elämä on Lardot’n mukaan kaoottista. Sattumaa, jossa kaikki muuttuu koko ajan.
– Tarina taas panee raamit elämälle.
– Kirjoittamiseni on ollut yritys hallita kaaosta, Lardot sanoo ja kysyy perään, että näin syntyvä lopputulos taidetta.
– Taide on illuusion luomista, se matkii elämää. Taide koskettaa ihmistä.
Lardot uskoo, että mitä syvemmälle, sisään päin, naamioiden taakse, kirjailija pystyy menemään, sitä paremmin hän tavoittaa lukijansa.
– Sillä suljetut ovet kätkevät samanlaisia tunteita, hän jatkaa.
Tutkija ja kirjallisuuskriitikko Päivi Kosonen on tutkinut länsimaista omaelämäkirjallisuutta ja naisten kirjoittamiskokemuksia. Väitöskirjansa hän on tehnyt myöhäismodernin ranskalaisen elämäkertakirjoittamisen kirjoittamistavoista.
Kustavissa hän kuitenkin hyppäsi kauemmas omista teemoistaan ja tutustutti Tuulentupaan kerääntyneet kuulijat Enquistin Henkilääkäri -romaanin taustalla oleviin kirjailijan ja aiheen yhtymäkohtiin.
Henkilääkäri on mitä suurimmassa määrin faktaa. Kirjailija itse on kertonut tietäneensä, millaisia romaanin henkilöt ovat olleet, mutta ei sitä, mitä he ovat puhuneet vaikkapa sängyssä. Kirjailijan mielikuvituksellekin on siis ollut jonkin verran sijaa.
Romaani kertoo neljän ihmisen näkökulman tapahtumiin, jotka alkavat huhtikuussa 1768, jolloin Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi. Neljä vuotta myöhemmin henkilääkäri teloitettiin.
Tuona aikana vajaamielisen kuninkaan valistusmielinen henkilääkäri sääti satoja lakeja, jotka tähtäsivät kansan hyvinvointiin. Hänen ansiostaan maaorjuus lakkautettiin Tanskassa jo 1788, vuotta ennen Ranskan vallankumousta.
Pelon kasvot
jääneet varjoon
Päivä Kosonen ottaa kuitenkin kiinnostavaan valtatyhjiön täyttymistä kuvaavaan tarinaan yllättävästä näkökulmasta. Hän pyrkii todistamaan, miten sekä henkilääkäri valtapeleissään että kirjailija neljää näkökulmaan rakennellessaan painiskelevat pelon kanssa.
Enquist kirjoittaa historialliselle henkilölle kasvot, joissa näkyy päättäväisyyttä, mutta myös pelkoa. Historiankirjoittajilta nämä pelon kasvot ovat Kososen mukaan jääneet varjoon.
Kuten ylipäätään historiankirjoitus ei kerro, mistä inhimillinen liike alkaa, mihin loppuu. Se ei myöskään selvitä pelon ydintä, sitä, kun ei enää kykene liikkumaan tai toimimaan.
– Enquist kesyttää pelkoa omalla kirjoittamisellaan, Kosonen sanoo. Hän viittaa kirjoilijan omaelämäkerrallisiin kirjoihin, mm. Kapteeni Nemo kirjastoon, joissa hän on kuvannut oman lapsuutensa pelon maisemia.
Häivytetty
minä
Taiteenhistorian tutkimusperinteeseen kuuluu vahvasti häivytetty minä. Tutkija ei yleensä tuo itseään mukaan tutkimuksiin. Jos hän kirjoittaa itsensä mukaan, kuten Anna Kortelainen on tehnyt, teko on melkoisen epäpyhä.
Anna Kortelainen pohti puheenvuorossaan etäistä ja läheistä tietoa. Hänen esimerkeistään kiintoisin oli hänen oma tutkimuksensa Virginie. Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina vuodelta 2002.
Kortelainen etsii kirjassaan lähes epätoivoisesti edes pieniä tiedon rippeitä suuren kuvataiteilija mallitytöstä ja rakastajattaresta Pariisissa.
Tuosta etsimisestä, syntymärekistereiden penkomisesta ja paljosta muusta, hän kertoo, itsensä mukaan tarinaan sijoittaen, niin kiehtovasti, että lukija on kuin päähän lyöty: miten näin kuivista aineista voi loihtia näin mehevän keiton?
Koko jutun jutu on se, että Kortelainen keksii näyttää lukijalle tutkimisen vaiheet ja tutkijan omat aatokset työn edetessä.
– Hämmästyksekseni olin huomannut, että pohjoishämäläinen perheenemäntäkin voi samaistua prostituoidun elämään, Kortelainen toteaa.
Palaute tutkimuskirjasta on ollut ylistävää. Tarinana, ja myös mikrohistorian tekemisen oppikirjana.
Ja kuitenkin raaka totuus on se, että Kortelainen ei löytänyt oikein yhden yhtäkään todistetta oletuksilleen. Mutta etsiminen on kiehtovaa ja tietoa lisäävää.
lehti 