Hannu Raittila:
Väitteet vaatinevat selityksen, vaikka eivät tule ehkä sittenkään täysin ymmärretyiksi. Ja se on hyvä, sillä Raittila on vähän kuin teoksensa, paradoksi paradoksin päällä.
Tosikko Raittila ei ole, vaikka puhuu vakavasti, ei puhuessaan paljon naura eikä väännä vitsiä kuin harvakseltaan. Silti hänen teoksensa, ainakin kaksi romaaniaan ja Canal Grande päällimmäisenä, ovat huikeita absurdin komiikan riemuvoittoja.
Tätä tulkintaa teoksestaan Raittila ei itse kyllä sulata.
”Proosa on vähän kuinpoliitikon puhe.Siinä ei sanota paljonmitään, mutta sevaikuttaa silti hyvältä.”
Missionisti hän ei ole siksi, että hänen mielestään mission itselleen ottaneet kirjailijat kirjoittavat latteaa huonoa proosaa ja epäonnistuvat näin missiossaan perin juurin. Sosialistisen realismin kauhugalleriateokset ovat tästä oiva osoitus.
Vain sellainen taiteilija, joka pettää missionsa pahan kerran, onnistuu Raittilan mielestä ehkä tekemään myös hyvää taidetta – ja pelastaa siinä sivussa myös missionsa, vaikkakin kyökin puolelta.
”Taiteilija” Raittilan ei ole missään nimessä. ”Taiteilijalla” tarkoitetaan ihmistä, joka pukeutuu kummallisesti ja käyttäytyy vielä kummallisemmin: boheemipelleä.
Raittila on syntynyt taiteilijaperheeseen ja on pikkupojasta asti joutunut huomaamaan, että taiteilija on käsityöläinen siinä kuin puuseppäkin, että se on ammatti ammattien joukossa, muuan yksityisyrittäjyyden muoto, jonka joku on kohtalokseen saanut.
Valehtelija tulee taas siitä, että hänen mielestään taiteessa kaikki keinot ja tyylit ovat sallittuja – paitsi ikävät. Tässä hän siteeraa maalarimestari Auguste Renoiria, jonka pulskat naisfiguurit eivät toden totta ole ainakaan ikäviä.
Raittilan mielestä kaikki taide klassista maalaustaidetta myöten on huikeaa huijausta ja valehtelua. Kaksiulotteinen taulu valehtelee olevansa kolmiulotteinen tila. Näyttämötaiteessa ihminen tulee lavalle ja väittää olevansa joku toinen kuin on – ja alkaa kaiken lisäksi puhua toisen kirjoittamia sanoja, jotka kaikki ovat pötyä.
Nämä ovat Raittilan omia esimerkkejä kaiken taiteen perusominaisuudesta, valheesta. Ei kirjallisuudellekaan saa siis asettaa mitään totuusvaatimuksia.
Selittämättä jäi vielä suomalainen perusinsinööri. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suomalaisuuden soihdunkantaja, sillä Raittilan mielestä jokaisessa suomalaisessa asuu Marrasjärven kaltainen perusinsinööri, joka lähtee pelastamaan Venetsiaa, koska epärationaaliset italialaiset eivät itse siihen pysty.
Kaikkien valheiden äiti
Kysymyksessä on tietenkin Raittilan Finlandia-teos Canal Grande, jonka kuvaus Venetsiasta, sen asemakaavasta, historiasta, ihmisistä ja lähialueen maantieteestä on niin tarkka ja luotettava, että tietää varmasti kirjailijan olevan synnynnäinen Italia-friikki Jukka Pakkasen tavoin.
Kun kuulee Raittilan vierailleen Venetsiassa tasan yhden kerran alkaa paremmin ymmärtää hänen näkemystään taiteesta kaikkien valheiden äitinä.
Mutta nyt lopetetaan vähäksi aikaa selitys ja tulkinta ja annetaan Raittilan itse kertoa, miten tällaista taidetta tehdään, millainen on valheen eli illuusion metodi:
”Suurin valhe ja virhe tulee siitä, että kuvaus on epämääräistä ja summittaista. Tämä on yksi proosan tapa toimia: mennään tarkkojen tai ainakin tarkoilta vaikuttavien yksityiskohtien kautta, mutta pidetään samalla huolta siitä, että yksityiskohtien väliin jää paljon höttöä ja ilmaa. Näin lukijalle luodaan vaikutelma hyvin täsmällisestä kuvauksesta. Tämä on vähän kuin poliitikon puhe. Siinä ei sanota paljon mitään, mutta se vaikuttaa silti hyvältä. Ja tämä on juuri proosan perustehtävä, vaikuttaa hyvältä. Ei sillä ole sellaista totuusvelvoitetta kuin tieteellisellä tekstillä. Kirjallisuus kuten muukin taide on vaikutelmien luomista, ja näillä vaikutelmilla vaikutetaan vastaanottajan järkeen, tunteisiin, kokemuksiin, vietteihin ja vaistoihin, vastaanottajan koko persoonallisuuteen. Tarkoitus on luoda elämys. Ja se toimii niin kauan kun lukija uskoo teokseen. Mutta jos usko menee, niin se on kirjailijan kannalta maailmanloppu, koska jokaisessa teoksessa luodaan oma maailma.”
Seitsemän veljeksen
hölynpöly
Tarkoitus luoda elämys?
Suomalaisessa kirjallisuudessa on Kivestä, Kiannosta ja Linnasta lähtien perinne, jonka mukaan kirjan on oltava paljon muutakin kuin elämys. Kirjan on oltava totta, ja kaikki kirjalliset keskustelut ovat meillä kietoutuneet tämän totuusaspektin pohdinnan ympärille.
Raittila panee tämän asian paikalleen. Yksikään kirja ei ole hänen mielestään totta. Seitsemän veljeksen metsästykset, pirtinrakentamiset ja kaskeamiset ovat täydellistä kansatieteellistä hölynpölyä. Ja Linnan kuvaus kansalaissodasta on sekin väärä. Olisi ollut täysin mahdotonta, että Koskelan Akseli olisi kuljettanut pakolaiskaravaaninsa Syrjäntaan kylän kautta, mutta Linna kuljetti, sillä hän halusi kirjaan mukaan kohtauksen, jossa punikkinaiset ajoivat saksalaiset ammattisotilaat järveen tässä legendaarisessa taistelussa.
Ja Raittila hyväksyy tämän täysin. Linna käyttää juuri niitä romaanikirjailijan keinoja, joita tuleekin käyttää elämyksen aikaansaamiseksi. Ja niin kauan kun lukija uskoo ja suostuu lukemaan sitä, teos pysyy pystyssä.
Mutta raja tulee jossakin vastaan, Raittila myöntää. Jos Linna olisi kuljettanut pentinkulmalaisiaan Venäjälle Tervolan kautta, moni ei olisi enää uskonut koko juttuun. ”Ja silloin kirjailija olisi pahassa pulassa, sillä kun lukija hylkää kirjan, niin kirjaa ei enää ole.”
Suuret kertomukset
tulevat vielä
Raittilan mukaan huonompia totuudenpuhujia kuin kirjailijat ei olekaan. Eikä hän juuri arvosta heidän yhteiskunnallisia tai kansallisia missioitaankaan, ei ainakaan niiden toteuttamista. Linnakin onnistui hänen mielestään punaisten ”kunnianpalautusmissiossaan” vain siksi, että joutui Pohjantähteä luodessaan hylkäämään kokonaan alkuperäisen ”totuusmissionsa” ja antamaan sylin täydeltä periksi taiteen vaatimuksille. Missio ei koskaan voi olla syvällinen, koska se sitoutuu aina aikaan ja tendenssiin.
Tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei Raittila pitäisi täysin mahdollisena paluuta ”suurten kertomusten” aikaan, mitä on pidetty postmodernismissa kutakuinkin mahdottomana anakronismina. Leif Salmén esitti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, että kirjailijat ovat tulleet kyvyttömiksi tai ainakin haluttomiksi hahmottamaan laaja-alaisesti yhteiskuntaa tai historiaa. Voi olla. Raittila polemisoi kuitenkin ankarasti näkemystä, jonka mukaan maailma olisi mennyt sellaiseksi, että sitä ei enää voisi hahmottaa laajasti kirjallisin keinoin. Suurten tarinoiden mahdollisuus ei ole kadonnut mihinkään.
Hän kertoo kirjoittavansa parastaikaa kirjaa, jossa Suomen historia pyörii mukana 1700-luvulta alkaen ja joka kattaa niememme maisemallisesti suunnilleen jääkauteen saakka. Aika isoja kuvioita siis, mutta eipä Raittila tietenkään väitä, että tässä olisi nyt se ”suuri kertomus”, jota Linnan jälkeen on ikävöity.
Miksi muuten 40 vuoteen ei todellakaan ole kirjoitettu kirjaa, joka ei nyt ehkä muuttaisi koko yhteiskuntaa mutta muuttaisi ainakin suomalaisten käsityksiä itsestään?
”Ei ole ollut tarpeeksi hyviä kirjailijoita. Ei hyviä kirjailijoita synny yhdelle kansalle vuosisadassa kovin monia”, Raittila vastaa.
Luomisen työn mysteerio
Suomalaisuus kiinnostaa ja kiehtoo Raittilaa siihen pisteeseen saakka, että sitä voisi puoli-ilkeästi nimittää jo hänen missiokseen. Sitä on tämä Marrasjärvi-teemakin, jossa kriitikot näkevät mielellään absurdia komiikkaa mutta jota Raittila selittää vakavalla naamalla kahden erilaisen kulttuurin hedelmälliseksi törmäykseksi, kun pohjoinen rautainen rationaalisuus ja latinalainen elämäntaito kohtaavat.
Uskokoon ken tahtoo.
Oli miten oli, Raittila on ainakin puolivakavissaan sanoessaan, että saksalaisen korttelikaupan miehityksellä pidettäisiin meillä yllä automarketia ja että kun Jumala loi markkinatalouden, hän tarkoitti asuttaa sen nimenomaan sellaisilla ihmisillä kuin suomalaiset.
Tältä mieheltä on kuin onkin lupa odottaa sitä suurta suomalaista tarinaa, joka jo kauan on vain odottanut kirjoittajaansa. Luultavasti Raittila on itsekin vähän sitä mieltä, että se saattaa syntyä, sillä monta asiaa hän on ainakin tällaisen tarinan edellytyksiksi miettinyt:
”Vaikutusvaltaisen romaanin on kyettävä polyfoniaan eli moniäänisyyteen. Taiteilija on toisaalta maestro, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Ei ole yhtään asiaa, josta hän ei päättäisi. Mutta samalla hänen tulee ymmärtää, että samalla kun hän ohjaa henkilöitään ja heidän puheitaan, hänen tulee antaa heidän olla mahdollisimman vapaita. Jos luomisen työhön ylipäätään sisältyy jotain mysteeriota, niin se on juuri tässä eli näennäisesti mahdottomien asioiden yhdistämisessä.”
uutiskirje 
