Pintaa syvemmältä
Ellei Haitin hätä olisi niin todellinen, voisi helposti kuvitella, että koko tarina on keksitty. Se on niin musta-valkoinen, siirtomaahistorian äärimmäinen tiivistys.
Haiti itsenäistyi vuonna 1804 toisena valtiona läntisellä pallonpuoliskolla, historian ainoan onnistuneen orjakapinan seurauksena.
Ensimmäisenä itsenäistynyt USA ei iloinnut seuraajastaan, päinvastoin. Ensimmäinen maan koskaan myöntämä ulkomaanapu oli 700 000 dollaria Haitin orjaomistajille kapinan kukistamiseksi.
Haitin hyvin pieneen yläluokkaan – puhutaan kuudesta perheestä – kuuluu valkoisia tai ”melkein valkoisia”.
Orjatyö oli etelävaltioissa vielä talouden perusta ja vasta sisällissodan jälkeen vuonna 1862 Yhdysvallat tunnusti Haitin itsenäisyyden. Pitkin hampain. Tuntuu siltä, etteivät valkoiset siirtomaavallat vieläkään ole antaneet Haitille anteeksi maan irtautumista siirtomaajärjestelmästä.
USA:n uskonnollisen oikeiston johtohahmo Pat Robertson ilmoitti Haitin maanjäristyksen jälkeen, että Jumala on rankaissut Haitin kansaa siitä, että se 200 vuotta sitten liittoutui saatanan kanssa itsenäistyäkseen. Ajatus kuulostaa meikäläiseltä oudolta, mutta se sopii tiettyyn ajattelutapaan, johon usein myös liittyy epäluulo mustia kohtaan.
Monet New Orleansin asukkaat muistavat, miten hirmumyrsky Katrinan jälkeen liittovaltion ensimmäinen toimenpide oli lähettää merisotaväkeä paikalle, koska väitettiin mustien jengien ryöstävän kauppoja ja vasta tämän jälkeen lähetettiin siviiliapua. Nyt varsinkin New Orleansin aktivistit ovat panneet merkille samanlaisia piirteitä USA:n avussa Haitille. Puhutaan turvallisuuden takaamisesta, vaikka mitään väkivaltaa ei ole esiintynyt.
Haitin tapauksessa USA:n sotaväellä on myös toinen tehtävä, mitä sillä ei ollut New Orleansissa: estää hädänalaisten yritykset lähteä veneissä Floridaan.
Haitin täystuhon jälkeen tarvitaan valtava jälleenrakennustyö. Kuka sen maksaa? Haitin talous oli kuralla jo ennen tätäkin katastrofia. Lainoja tarjotaan, mutta kuinka Haiti pystyisi maksamaan ne takaisin edes parinkymmenen vuoden päästä?
Viime viikolla pidettiin Montrealissa kokous, jossa pyrittiin hahmottamaan tulevaa kansainvälistä avustustoimintaa. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. The Guardianin USA:n kirjeenvaihtaja Gary Younge totesi happamasti, että kokouksessa ei pystytty päättämään Haitin miljardin dollarin kansainvälisen velan mitätöimisestä. Sen sijaan USA:n valtiovarainministeri Timothy Geithner pari päivää myöhemmin selitti kongressissa, miten hän oli maksanut 85 miljardia dollaria vakuutusyhtiö AIG:n arvottomista saatavista pelastaakseen yhtiön hengen – tämä oli hänen mukaansa ”moraalinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen valinta viattomien ihmisten suojaamiseksi”. Näin paljon tärkeämpi Wall Streetin ahdinko on kuin kaukaisten ihmisten hätä.
Kansalaisjärjestöjen vaatimus maailmalla on, että Haitille annetaan raha-apua eikä lainoja. Varsinkin Ranska, mutta myös USA voisivat korjata vanhat syntinsä. Toistaiseksi ei ole näkynyt merkkejä tämänsuuntaisista päätöksistä. Kansainvälisen Attac-liikkeen pitäisi ottaa tämä vaatimus omakseen.
Koska Valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin ei voi luottaa, kun on kyse köyhästä maasta, on ehdotettu että Inter-American Development Bank toimisi jonkinlaisena koordinaattorina Haitin rahoitusasioissa.
Jälleenrakennustyö edellyttää kuitenkin toimivaa valtiovaltaa, ja sitä Haitissa ei juuri nyt ole. Fyysiset puitteet ovat raunioituneet, samoin osittain myös henkiset voimavarat. Presidentti René Préval on melkein piiloutunut poliisiasemalle, eikä ole puhunut kansalle kertaakaan maanjäristyksen jälkeen. Hän on ilmoittanut, että ei pyri jatkokaudelle vuoden 2011 vaaleissa. Vuosi ilman näkyvää johtajaa on tässä tilanteessa pitkä aika.
Kansa on jo alkanut narista. Ainoa poliitikko, joka nauttii laajaa kannatusta on edelleen entinen presidentti Jean-Bertrand Aristide. Hän nyt on maanpaossa Etelä-Afrikassa, mutta on ilmoittanut haluavansa palata Haitiin osallistuakseen jälleenrakennustyöhön. Yläluokka ja vaikutusvaltaiset pohjoisamerikkalaiset piirit eivät kuitenkaan halua häntä takaisin. Aristiden politiikka oli liian vasemmistolaista, ja sen vuoksi armeija kaatoi hänet kaksi kertaa Yhdysvaltain suoralla tai epäsuoralla tuella. Hänen Lavalas-puolueensa on vieläkin maan vaikutusvaltaisin, mutta ei ole saanut osallistua vaaleihin.
Siirtomaa-aika näkyy vielä Haitin luokkajaossa. Väestön valtaosa on mustia, nykyisiä tai entisiä pienviljelijöitä, köyhiä, usein lukutaidottomia. Hyvin pieneen yläluokkaan – puhutaan kuudesta perheestä – kuuluu valkoisia tai ”melkein valkoisia”. Pieni keskiluokka on keskimäärin tummempi. Muun muassa Suomen kunniakonsuli Haitissa, Gregory Mevs, on maansa rikkaimpia miehiä ja kuuluu yhteen kuudesta perheestä.
Ongelma Washingtonin politiikan suunnittelijoille on ilmeinen. Jos demokratian annetaan toimia vapaasti, menestyvän poliitikon on pakko vedota suureen enemmistöön, mustaan köyhälistöön. Silloin ainakin ennen vaaleja julkilausutut linjat eivät voi vastata yläluokan ja Yhdysvaltain intressejä. Ennen vanhaan tämä ei ollut tärkeää, tuettiin huoletta isä ja poika Duvalieria, mutta viime vuosikymmeninä tarve pitää yllä ainakin demokratian julkisivua on kasvanut. Tästä syystä USA on ollut mukana sekä kaatamassa Aristideä että palauttamassa häntä uudestaan valtaan.
Kaikki pohjoisamerikkalaiset eivät kuitenkaan ole liittoutuneet yläluokan kanssa. USA:n viime vuosisadan tunnetuimpiin upseereihin kuulunut Smedley Butler, ”taisteleva kveekari”, osallistui vuonna 1915 sotatoimiin Haitissa ja toimi sen jälkeen maan hallintotehtävissä.
Hän kirjoitti myöhemmin: ”Haitin kansa jakautuu kahteen luokkaan, joista toisella on kenkiä, toisella ei. Luokkaan, joka käyttää kenkiä kuuluu noin prosentti kansasta. 99 prosenttia Haitin kansasta on ystävällisimpiä, anteliaimpia, vieraanvaraisimpia, nautinnollisimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. He eivät vahingoittaisi ketään [elleivät kengälliset yllytä heitä, jolloin] he voivat syyllistyä mitä hirvittävimpiin julmuuksiin”. Ja lisäsi vielä: ”Kengänkäyttäjiin suhtauduin huumorilla. Ilman sitä ei olisi voinut elää Haitissa kenkäluokan parissa.”
Yleensä USA on kuitenkin ymmärtänyt kengällisiä paremmin kuin kengättömiä.