Loppuvuodesta 1940 Helsingin raastuvanoikeus päätti lakkauttaa kansalaisjärjestön, jonka toiminta oli omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteitten voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton kesken. Järjestö oli SNS, Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura.
Ensimmäisen SNS:n vaiheista ei ole paljon puhuttu eikä paljon tiedettykään, sillä Valpo takavarikoi miltei kaikkien osastojen jäsenluettelot, jäsenkirjat, tilikirjat, kuitit ja julkaisut. Sakari Karttusen Ystävyys vastatuulessa -tutkimus (1966) antaa kuitenkin yhä tuoreen kuvan siitä, miten välirauhan ajan ystävyyspolitiikassa oli Paasikiven linjan ituja ja provokaatiota, vilpitöntä idealismia ja patoutunutta kapinahenkeä. Eikä paradokseja todellakaan puuttunut.
Kesällä 1940, heti talvisodan jälkeen, myös virallinen Suomi teki kaikkensa houkutellakseen Neuvostoliittoa kulttuuriyhteistyöhön. Hallitus ehdotti teatterivierailuja, taiteilijavaihtoa, käännöksiä ja näyttelyjä, mutta Neuvostoliitto tuhahteli tarjouksille eivätkä sen edustajat saapuneet opetusministeriön kattamaan pitopöytään.
Kesällä 1940, heti talvisodan jälkeen, myös virallinen Suomi teki kaikkensa houkutellakseen Neuvostoliittoa kulttuuriyhteistyöhön.
Äreä naapuri ei lämmennyt liioin pikakursseille, oppaille tai sanakirjalle, joita Suomi venäjän kielen edistämiseksi lupaili. Ja oikeiston Itämeri, rauhanmeri -hanketta, jossa Urho Kekkonen oli mukana, pilkattiin pitkään ja avoimesti Moskovan radiossa.
Ainoastaan SNS kelpasi Neuvostoliitolle eikä ihme, sillä muun maailman kauhistellessa Baltian miehitystä seura lauloi kiitoshymnejä ja puhui vapauden lisäksi itsenäisyydestä, jonka Eestin veljeskansa oli saavuttanut.
Karjalan luovutukseen suhtauduttiin niin ikään suopeasti. Viipuristakin oli tullut oikea kulttuurikaupunki, jolla oli kirjastossaan neljä kertaa enemmän niteitä kuin Suomen vallan takapajuisina vuosina. Alvar Aallon kirjastotalosta seura ei tosin puhunut, vaan Pyöreästä tornista ja suomalaiskotien sinne ahdetuista kirjoista.
Neuvostoliitto oli seuran mielestä rauhanmajakka, joka noudatti johdonmukaista rauhanpolitiikkaa ja toimi Euroopan mahtavimpana rauhanpuolustajana. Lännessä olot kävivät yhä levottomammiksi, mutta tiet itään olivat auki, ja kuten jo J. V. Snellman oli osuvasti todennut, Suomen tulevaisuus riippui kokonaan sen kaupasta ja kulttuuriyhteistyöstä Venäjän kanssa.
Ennen talvisotaa moni oli sillä kannalla, että Neuvostoliitosta sopi puhua vain hammasta purren. Teekkarit järjestivät syksyllä 1937 kastajaiset, joissa uusien opiskelijoiden tuli vastata kysymykseen, kuka on maailman keljuin mies. Jokainen, joka vinkaisi Rudolf Holstin nimen, selvisi pälkähästä. Muut saivat ämpärillisen vettä päähänsä.
Ulkoministeri Holstin keljuus johtui Moskovassa käydyistä neuvotteluista, joita Kolmannessa valtakunnassa ei hyvällä silmällä katsottu. Holsti ei kuitenkaan tapojaan parantanut, vaan heti seuraavana vuonna hän kuunteli normaalit ruokajuomat nautittuaan Hitlerin radiopuhetta ja luonnehti tätä hulluksi koiraksi, joka sietäisi ampua. Nurkassa lymyillyt saksalainen kanteli asiasta ja Holstin taru oli lopussa.
Radio oli pääosassa silloinkin, kun Mauri Ryömä postitti Väinö Tannerille kohtalokkaan kirjeen. Joulukuussa 1939 ulkoministeri Tanner ehdotti Moskovalle radion välityksellä rauhaa ja tölväisi samalla Terijoen hallitusta. Ryömä reagoi kuin salaman lyömänä ja antoi kynänsä sauhuta.
Tanner oli Ryömän mukaan lietsonut kaksikymmentä vuotta vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan ja vainonnut hillittömästi niitä, jotka olivat ajatelleet toisin. Länsimaista oikeusjärjestystä Tanner edusti yhtä hyvin kuin lapuanliike, kulttuuria yhtä hyvin kuin kenraali Franco ja demokratiaa yhtä hyvin kuin Mussolini.
Suomen työväenluokka meni rintamalle pakosta ja toivoi vain rauhaa ja ystävällisiä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Suurin osa työväenjärjestöistä ei ollut voinut pitkiin aikoihin kokoontua, joten työväestön nimissä päätöslauselmia olivat laatineet Tannerin lakeijat. Ja Tanner taas kuului sodan keskeisiin sytyttäjiin.
Tanner tunsi Ryömän perheen, jossa isä Hannes oli SDP:n pitkäaikainen ministeri ja poika Mauri SDP:n lyhytaikainen kansanedustaja. Maurin vaimo oli runoilija Elvi Sinervo ja käly kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi.
Raskaan työn raatajat naureskelivat Mauri Ryömälle, jonka nahassa havaittiin konerasvan sijasta Nivea-rasvaa, ja Tannerkin olisi voinut sivuuttaa jutun katkeralla hymähdyksellä. Näin ei tapahtunut. Tammikuussa 1940 Ryömä vangittiin ja häntä syytettiin paitsi hävyttömästä kirjeestä myös myötämielisyydestä Terijoen hallitusta kohtaan.
Tammisaaresta vapauduttuaan Ryömä oli niin täynnä pyhää vihaa, että hän kutsui toukokuussa koolle SNS:n perustavan kokouksen. Paikalle saapui kaksitoista henkeä, näiden joukossa Elvi Sinervo, Irja Palmgren, Helena Turtiainen, Jenny Pajunen, Aimo Rikka ja Lauri Vilenius.
SNS:n ohjelma noudatteli Ryömän kuuluisaa kirjettä ja tutun periaatteen mukaisesti viholliset etsittiin mahdollisimman läheltä, SDP:stä ja SAK:sta. Suhtautuminen Neuvostoliittoon oli järjettömyyteen asti lojaalia ja sen intressit määräsivät kokonaan marssin tahdin.
Kun SKP eli edelleen maan alla, SNS:n tilaisuuksista tuli yhteiskunnallisen protestin kanava. Johan Helon kauppaa käsittelevä esitelmäkin veti Koiton saliin niin paljon väkeä, että ”tuhannet” jonottajat jouduttiin jättämään kadulle.
Ulkoilmakokoukset repesivät rajuiksi mellakoiksi. Niiden yhteydessä Hakaniemen torin halkopinot sytytettiin tuleen, mikä johti puhumaan pinonpolttajista. Neuvostoliitto tarkkaili kiitettävästi tapahtumia ja Pravda, Izvestija ja Petroskoin radio uutisoivat kilvan työläisten pieksäjäisistä, yhteislaukauksista, kuolleista ja haavoittuneista.
Neuvostoliiton usko SNS:n vaikutusvaltaan hiipui kuitenkin nopeasti eikä seuran lakkauttamisesta tai Ryömän kahdentoista vuoden linnatuomiosta noussut kohua. Jatkosodan jälkeen syntynyt uusi SNS oli tyystin toinen järjestö, ja nykyisen Suomi-Venäjä-Seuran tavoitteet ovatkin sitten niin humaaneja, että olen hyörinyt itse vuosikausia sen etu- ja takarivissä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 