Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta on verotuksessa. Sen oikeudenmukaisuudesta on oltu matkalla monta mieltä ja monenlaista älyttömyyttä ja mielettömyyttäkin historiaan mahtuu. Mutta hyvinvoinnin perustan luomisessa sen merkitys on kiistaton.
Progressiivista verotusta kannattaa moni. Suomessa valtionvero on progressiivinen: mitä enemmän tuloja, sitä enemmän maksaa veroa. Paitsi tietenkin valtiolle maksettava pääomatulovero, joka on kokonaista 29 prosenttia. Missä on progressio, kun tiedetään, että on hävyttömän suuria pääomatuloja ja kauhean pieniä pääomatuloja?
Kunnallisveroaste on sama kaikille. Tasaveroluonteestaan huolimatta kunnallisveron vähennysoikeuksien lasketaan suosivan kaikkein pienituloisimpia. Mutta sitten on vielä lukematon määrä muita alati lisääntyviä kansalaisilta kerättäviä tasaveroja tai veronluonteisia maksuja, jotka ovat maksajalleen tuloista riippumatta yhtäläisiä: kiinteistöverot, alvit, energiaverot, polttoaineverot, mediamaksut…
Valtion velkaantumisaste suhteutettuna palveluihin vaatii veropohjan laajentamista. Palvelurakennetta on tarkasteltava uudestaan ja uudestaan. Epätasaisen tulonjaon myötä Suomessa on kasvava köyhälistö, satojatuhansia ihmisiä, joista valtaapitävät välittävät ainakin pu-heissaan.
Ja koska välittämistä Suomessa ei ulkoisteta muualle kuin kolmannelle sektorille, on nähty luonnollisena laajentaa veropohjaa vapaaehtoistyön ja yleishyödyllisten yhdistysten suuntaan määräämällä 23 prosentin arvonlisävero.
Köyhälistöä kutsutaan köyhälistöksi siitä syystä, että sillä ei ole rahaa. Valtiota, siis verottajaa, taas kiinnostaa se missä raha liikkuu. Näin ollen lainsäädäntö ja valtion etu ovat ristiriidassa. Lainsäätäjää tämä tosiasia ei vaikuta kiinnostavan pätkääkään.
Rohkenen kyseenalaistaa lainsäätäjien käsityksen verotuksen oikeudenmukaisuudesta. Kaikkien osallisuutta vaaditaan ja peräänkuulutetaan. Kun kerran lapsikin maksaa lauantaipussistaan karkkiveron, en pidä kohtuuttomana, että suuresta omaisuudesta maksetaan varallisuusvero.
uutiskirje 
