Hiljattain on ilmestynyt kaksi kirjaa vuoden 1944 merkityksestä Suomelle. Uunituore on ministeri Paavo Rantasen Vaikea tie rauhaan – Suomi Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton puristuksessa 1944. Jo viime vuonna ilmestyi Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinanderin Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema.
Ei ole ihme, että vuosi 1944 kiinnostaa. Merkitsihän juuri vuosi maan johdolle lopullista ja kivuliasta uudelleen arviota maamme harjoittamasta ulko- ja sotapolitiikasta sekä kurssin täyskäännöstä sodan vielä jatkuessa. Sotanäyttämöiden tapahtumia ajatellen vuosi oli kaikista maailmansodan vuosista Suomen kannalta kauhistuttavin.
Rantanen työskenteli ennen eläkkeelle jäämistä kolme vuosikymmentä ulkoasianhallinnossa. Hänen kirjansa onkin kirjoitettu virallisen Suomen – eli sodan oloja ajatellen maan suppean johtoryhmän, sotakabinetin – näkökulmasta. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta kuin paperin makuinen. Se on yhtä jännittävästi etenevä kertomus kuin parhaat dekkarit siitä poliittisesta ja diplomaattisesta pelistä, jotka tarvittiin sotapolitiikan uskomuksista ja lopulta sodasta irrottautumiseen.
Vuosi 1944 merkitsi maan johdolle lopullista ja kivuliasta uudelleen arviota maamme harjoittamasta ulko- ja sotapolitiikasta sekä kurssin täyskäännöstä sodan vielä jatkuessa.
Meinander on eri sukupolvea kuin Rantanen, 26 vuotta nuorempi. Hänen näkökulmansa iästä, ammatista ja asenteistakin johtuen on toinen kuin Rantasen. Hän tarkastelee sotaa ja sen loppunäytelmää Suomessa intohimottoman ulkopuolisin silmin. Hänen empatiansa ei kohdistu valtiojohtoon, vaan kansakuntaan ja ihmisiin, heidän aineellisiin vaikeuksiinsa ja henkisiin ahdistuksiinsa. Meinanderkin tekee selväksi dramaattisen sotavuoden poliittisen ja diplomaattisen pelin, mutta pääosa kirjasta tutkailee tavallisten ihmisten reaktioita ja tuntoja sodan ja politiikan käänteisiin. Ne hän sijoittaa myös laajempiin kansainvälisiin yhteyksiin.
Vaikka Rantasen kirjassa ei ole mitään erityistä uhoa, se on luokiteltava metodologisen nationalismin edustajaksi. Ylilyönteinä voi kuitata muutamassa kohdassa selvästi ilmaistun kaunan Urho Kekkosta kohtaan. Rantasen sankareita ovat Mannerheim, Ryti ja Tanner. Meinanderin kirjassa ei ole sankareita eikä konnia, vain historian toimijoita tragediassa, jolla oli kuitenkin onnellinen loppu.
Molemmat kirjat ovat erittäin lukukelpoisia, vaikkei lukijalla olisi kokonaiskuvaa ajoista ennen ja jälkeen Suomen vuotta 1944 tai kuvaa Suomen sotien sijoittumisesta laajempaan maailmanpoliittiseen yhteyteen. Erinomaisen mahdollisuuden tiedonjanon tyydyttämiseen tarjoaa viime vuonna ilmestynyt Osmo Apusen ja Corina Wolffin teos Pettureita ja patriootteja – Taistelu Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta 1938–1948. Oleellisia näkökulmia avaa myös vuonna 2004 ilmestynyt Markku Jokisipilän Aseveljiä vai liittolaisia.
Vääntöä metodologisesta nationalismista on käyty myös ”korkeammalla tasolla” koskien koko läntisen maailman kuvaa toisesta maailmansodasta. Vuonna 2006 ilmestyneessä erinomaisessa kirjassaan Europe at War 1939 – 1945: No Simple Victory Norman Davis irvistelee sekä amerikkalaisille että venäläisille, joille II maailmasota alkoi vasta vuonna 1941, kun nämä maat joutuivat itse hyökkäyksen kohteiksi.
Davis korjaa määrätietoisesti sen läntiseen historiankuvaan sisältyvän harhan, jonka mukaan sodan ratkaisivat länsiliittoutuneiden taistelut ensin Pohjois-Afrikassa ja sitten Normandian maihinnousu. Ne olivat vain osa ratkaisua; oleellisin sotanäyttämö oli kaiken aikaa Saksan itärintamalla. Neuvostoliitto kantoi ylivoimaisesti raskaimman taakan liittoutuneiden voitosta – Yhdysvaltojen runsaskätisen materiaaliavun turvin, jota sai paljon myös Iso-Britannia.
Toinen metodologisesta nationalismista määrätietoisesti irtautuva tärkeä kirja on 2007 ilmestynyt Ian Kershawin Fateful Choices – Ten Decisions that Changed the World 1940 – 1941. Tekijä kuvaa Lontoossa, Berliinissä, Tokiossa, Roomassa, Washingtonissa ja Moskovassa toteutuneet kymmenen sodan kannalta ratkaisevaa päätöksentekoprosessia.
Paneutumalla myös päätöksentekijöiden ideologiaan, poliittisiin visioihin ja kulttuuriin hän tekee ymmärrettäväksi maailmansodan tragedian kokonaiskuvan. Kershaw on analyyttinen ja objektiivinen, mutta ei ideologisesti puolueeton. Hän on tehnyt pääosan töistään analysoimalla kriittisemmin kuin ehkä kukaan muu kansallissosialismin syvästi demokratian vastaista olemusta. Kershawin ja Davisin kirjat ansaitsisivat tulla suomennetuiksi.
Rantasen ja Meinanderin kirjat eivät kumpikaan aseta kysymystä, miksi Suomi vuoden 1944 alussa oli tullut siihen tilanteeseen, että oli alettava harkita täyskäännöstä. Kysymys kuitenkin polttanee sodan historiasta kiinnostunutta älykästä lukijaa. Juuri tätä kysymystä pyrki selvittämään amerikkalainen Charles Leonard Lundin ulkopuolisin silmin kirjassaan Suomi toisessa maailmasodassa, joka ilmestyi jo 1960.
Pari kolme seuraavaa vuosikymmentä suomalaisen historiankirjoituksen valtavirta oli polemiikkia Lundinia vastaan, joka kasasi paljon selitysvoimaa suomalaisen kulttuurin sotaa edeltäneen ajan voimakkaille ja hyväuskoisille saksalaissympatioille ja yhtä voimakkaille, mutta sokeaksi tehneille Venäjän ja kommunismin peloille.
Nämä tekijät olivat – maantieteen ohella – viimekätinen selitys sille, miksi Suomi ei onnistunut alkuvuoden 1939 neuvotteluissa torjumaan niitä epäluuloja, joita Neuvostoliitolla oli Suomen virallista puolueettomuuspolitiikkaa ja maan todellista puolueettomuustahtoa ja -kykyä kohtaan.
Ne selittävät osaltaan, miksi Suomi talvisodan jälkeen jo1940 alkoi hakeutua Saksan rinnalle seuraavan vuoden kesäkuussa alkavaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Uudempi historiankirjoitus on tehnyt lisääntyvästi oikeutta Lundinin näkemyksille.
Toinen kysymys, jota Rantanen ei käsittele, on, mitä vuoden 1944 välirauhasta seurasi. Hänestä maan itsenäisyyden säilyttäminen vielä vuoden alussa mahdottomalta näyttäneestä alkutilanteesta katsoen on – sinänsä tietysti oikein – itseisarvo. Mitä johtopäätöksiä tehtiin sodasta? Mihin itsenäisyytensä säilyttänyt kansakunta suuntasi rauhanteon jälkeen? Näitä kysymyksiä Rantanen ei käsittele, vaikka sekä ulkopoliittinen että sisäpoliittinen suunnanmuutos olivat Suomen kannalta ehdottomasti tärkeimmät seuraukset toisesta maailmansodasta.
Meinander nostaa tämän ulottuvuuden esiin. Yksi hänen kirjansa alaluvuista on otsikoitu ”Uusi suunta vai vaaran vuodet?”. Teema ei tyhjene sillä, mitä Meinander kirjoittaa, mutta hän irtautuu valtavirtana pitkään jatkuneesta ”vaaran vuodet” -näkökulmasta ja avaa historiantutkimukselle neutraalimman ”uusi suunta” -näkökulman.
Ulkopoliittisena valintana uuden suunnan – Paasikiven linjan – omaksumisen selosti ymmärrettävästi ja viisaasti jo Lundin, mutta sen paremmin Lundin kuin Meinanderkaan ei paneudu uuteen suuntaan sisäpoliittisena historiana.
Oleellista oli SKDL:n synty ja sen välittömästi saama valtava kannatus. Ne eivät selity valtavirtahistorian viittauksilla piskuisen SKP:n manipulaatioon, jonka puolueen lailliseksi tulo mahdollisti.
Kysymys oli ennen kaikkea SDP:n kannattajakunnan piirissä koetusta tarpeesta tehdä täydellinen irtiotto sotapolitiikasta ja hakea – myöhemmin naapuriystävyytenä tunnettu – uusi ulkopoliittinen suunta myös vasemmistolle pitäen samalla keskeisimpänä tehtävänä rakentaa sisäpoliittisesti tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta.
SKDL syntyi työväenliikkeen paasikiviläiseksi siiveksi. Asetelma säilyi oleellisesti samana kaksi seuraavaa vuosikymmentä. Vasta 1960-luvun puolivälissä SDP:n kurssin muutos loi uuden sisäpoliittisen asetelman. Samaan aikaanhan suureksi kaaderipuolueeksi kasvaneen SKP:n jakautuminen teki entistäkin selvemmäksi myös tuon SKDL:n jäsenjärjestön enemmistön patrioottisen ja demokraattisen luonteen.
uutiskirje 
