Suomen seuraavalla hallituksella on ratkaistavanaan monta kiusallista ongelmaa. Paineita aiheuttavat paitsi työikäisten väheneminen, myös eläkemaksujen kasvu ikääntymisen myötä. Sen lisäksi valtion kestävyysvaje on kymmenen miljardia euroa, eikä eurokriisi ole päättymässä Irlantiin.
Yhdessä nämä tarkoittavat valtiontalouden rankkaa rakenteellisia rukkausta, kuten veronkorotuksia, menonleikkauksia, työurien pidentämisiä, opintojen vauhdittamista ja niin edelleen. Tai ainakin näin sanotaan valtiovarainministeriön tuoreessa raportissa, jonka mukaan ilman kyseisiä toimenpiteitä seurauksena on ajautuminen velkakierteeseen.
Valtionvelka kasvaa vuoteen 2014 mennessä yli sataan miljardiin euroon. Kotitalouksien ja veronmaksajien sitominen yksityiseen ja julkiseen velkaan onkin uusliberalismin keskeisimpiä keinoja uusintaa vallitsevat luokkasuhteet sekä oikeuttaa tähänastinen talouspolitiikka jatkossakin. Vaikka velkaa ei kykenisikään maksamaan takaisiin, velkaa on kyettävä aina lyhentämään, jotta velan saanti taattaisiin myös jatkossa (eivätkä pankit ajautuisi konkurssiin).
Pankit ovat konkurssikierteessä ja vetävät valtioita mukanaan yksi toisensa perään.
Irlanti on hyvä esimerkki uusliberaalista talouspolitiikasta: Irlannille annetaan 85 miljardin tukipaketti. Perustelut ovat loogiset: paketin hylkääminen levittäisi kriisin dominoefektin tavoin myös Suomeen, jolloin olisimme taas itse avun tarpeessa. Toisekseen pakettiin lyödään niin korkea korko, että lainaajat eivät voi kuin voittaa (Irlanti 6,05 prosenttia ja Kreikka 5,2 prosenttia). Kolmanneksi lainaehdot asetetaan korkeiksi: Irlannin tulee pudottaa nyt yli 30 prosentin alijäämänsä (pankkien pelastuspaketti mukaan lukien) vuoteen 2015 mennessä kolmeen prosenttiin.
Irlannin apupaketista 50 miljardia euroa laitetaan valtiontalouden tasapainottamiseen ja 35 miljardia pankkisektorin tukemiseen. Vaikka apupaketissa onkin kyse kansantalouden tasapainottamisesta elvytyksenä, säästökuureina ja veronkorotuksina, vieläkin enemmän siinä on kyse ulkomaisten rahoittajien ja investoijien saatavien pelastamisesta. Irlantilaiset maksavat vielä pitkään saksalaisten, brittiläisten, ranskalaisten ja muiden pankkien saatavia. Saamisiaan ovat perimässä myös Goldman Sachs, Rothschild, Pohjola ja Nordea.
Jokaisen euromaan budjetti oli alijäämäinen viime vuonna. Mikäli Portugali turvautuu Irlannin jälkeen EU:n ja IMF:n apuun, EU:n vakautusohjelman varat eivät riitä muiden kriisimaiden auttamiseen (yksin Espanjan avuntarve seuraavien kolmen vuoden aikana on noin 350 miljardia). Ottaen huomioon stressitestien paikkansapitävyyden, luotonluokittajien luotettavuuden ja valtiovarainministeriöiden optimistisuuden, Euroopan rahoitustarve pyörii vähintään tuhansissa miljardeissa.
IMF:n ja yksityisen sektorin roolia (ja huhujen mukaan myös vastuuta) osana euromaiden bailoutteja ollaankin selkiyttämässä vuoteen 2013 (!) mennessä. Varmaa on se, että pankkisektorin intressit ovat jatkossakin edustettuina, kun kriisitalouksien vakauttamisesta päätetään. Pankit ovat konkurssikierteessä ja vetävät valtioita mukanaan yksi toisensa perään.
Rahoitusjärjestelmä on maailmantalouden selkäranka, jota pidetään pystyssä viime kädessä veloilla, veroilla ja veronmaksajien työllä. Velan takaisinmaksu pakottaa ihmiset töihin ja oikeuttaa leikkauslistat, tuottavuusohjelmat, veronkorotukset, yksityistämiset ja työurien pidentämiset. Velkaa paisuttamalla uusliberaali politiikka ajetaan valtioiden hallitusohjelmiin, oli äänestystulos yksittäisissä vaaleissa mikä tahansa.
Keskustelu sekä Kreikan että Irlannin tukemisesta on Suomessa polkenut paikallaan, kiitos suomalaisten poliitikoiden ja toimittajien. Ainoa väriläiskä tuntuvat olevan Uusipaavalniemen profetiaaliset ennustukset EU:n tuhosta.
Uusipaavalniemen ja vasemmiston kritiikin ero on perimmiltään tämä: kun Uusipaavalniemeltä on odotettavissa rohkeita avauksia maailman talousongelmien ratkaisemisesta, vasemmisto tyytyy lähinnä kapitalismin pelastamiseen 1900-luvulta opituilla lääkkeillä – regulaatiolla ja demokratialla.
Olivatpa Uusipaavalniemen mallit kuinka epärealistisia tahansa, hän on puheillaan haastanut oikeiston. Uusipaavalniemi pääsi heti loikkansa jälkeen väittelemään itsensä Sixten Korkmanin kanssa Suomen ja EU:n konkursseista. Uusipaavalniemi sanoi, että euroalue romahtaa ja homma pitäisi hoitaa setelirahoituksella. Ei se elinkeinoelämän haastaminen sen vaikeampaa ole.
Toisin kuin Uusipaavalniemi, vasemmisto ajaa valtion selkeää roolia hyvinvoinnin jakajana. Ei kuitenkaan riitä, että finanssikapitalismia sanotaan epäoikeudenmukaiseksi (voitot ovat yksityisiä, tappiot yhteisiä) tai keinotekoiseksi (talouskasvu perustuu reaalitalouden sijaan keinotteluun) ja vaaditaan sen muuttamista säännellymmäksi (oikeudenmukaisemmaksi).
On puhtaasti poliittinen kysymys, millä ehdoin tuottavampia työpaikkoja luodaan, miten veropohjaa uudistetaan, mistä leikataan ja mistä kilpailuedut revitään. Jos hyvinvointivaltio halutaan pelastaa kapitalismin keinoin pahalta finanssikapitalismilta, tulee vastata kysymykseen, kuinka luodaan sellainen talouskasvu, joka tasapainottaa alijäämään, ratkaisee ikääntymisen aiheuttamat ongelmat sekä katkaisee siinä sivussa velkakierteen.
Nykyinen kriisinhoito on osoittanut, etteivät maailman johtavat taloudetkaan hallitse globaalia pääomaa. Samoin taloustiede on menettämässä uskottavuutensa. Ilman kansainvälistä vastarintaa ei kuitenkaan voida laskea paljoakaan finanssikapitalismin vaihtoehdon varaan, joskin nykyisellään voisi jo lyödä vetoa hyvinvointivaltion romahduksen puolesta. Jos globaalia pääomaa vastaan käydään kamppailuja ainoastaan kansallisten rajojen sisällä, näillä saavutetaan ainoastaan kiusallisia torjuntavoittoja.
Keskeinen kysymys tulevaisuuden kannalta onkin, onnistuuko liberaalioikeisto hallitsemaan kansantalouksien ja rahoitusjärjestelmän tasapainottamisen sekä näitä toimenpiteitä seuraavat tuloerojen kasvun, julkistalouden alasajon ja keskiluokan kurjistumisen. Toinen kysymys on, onnistuuko vasemmisto tarjoamaan oikeasti uusliberaalille politiikalle vaihtoehdon, joka kantaa yksittäisien vaalien yli.
Ja jos sekä oikeisto että vasemmisto epäonnistuvat, onko leikkauslistoista ja vyönkiristyksestä seurauksena fasistisen ja autoritäärisen kapitalismin nousu? Varmaa on kuitenkin on se, että suomalaisessa hyvinvoinnissa veropohja, julkistalous ja pankkisektori eivät ole enää tasapainossa.
Kirjoittaja on rillumareihin nojaava nörttihipsteri, joka opiskelee historiaa ja sosiologiaa.
uutiskirje 
