Millaista on se työ, jonka hyvillä mielin aloitamme ja hyvillä mielin työpaikalle jätämme? Sellaista on hyvä työ, Gute Arbeit, kuten saksalainen sanoo. Miksi mekin emme sanoisi?
Se ikkuna, josta työelämää tarkastelemme, määrittää sen mitä näemme ja mitä emme näe. Yhdistyneiden Kansakuntien työjärjestön (ILO) suositus ikkunaksi on kelvollinen työ (decent work): tuottava ja vapaasti valittu työ sekä siihen liittyvät oikeudelliset ja sosiaaliset kytkennät, kuten vuoropuhelun työmarkkinaosapuolten välillä.
Kelvollinen työ on jo käsitteellinen kompromissi hyvän ja huonon työn välillä, eikä se aikojen saatossa ole täsmentänyt näkemystämme siitä, mitä hyvällä työllä tarkoitetaan. Globaalin talouden aikana, noin vuodesta 1990 lähtien tuottavuutta on alleviivattu työn oikeudellisten ja sosiaalisten kytkentöjen kustannuksella. Työnantaja on vienyt, palkansaajat vikisseet.
Saksassa on viiden viime vuoden aikana kirjoitettu uusi lehti työelämän kehittämisessä.
Esimerkkeinä tästä ovat Työelämän parantumisen paradoksi (EK 2/2010) ja Mainettaan parempi työ (EVA 3/2010) sekä niitä koskeva vuoropuhelu, jota ei koskaan tullut. Näiden julkaisujen avaamasta ikkunasta näemme kyllä hyvin työn tuottavuuteen liittyvät kytkennät, mutta emme niitä osallisuuden ja työn mielekkyyden määreitä, jotka hyvään työhön tarvittaisiin.
Julkaisuissa muistutetaan, että neljä viidestä palkansaajasta on tyytyväisiä työoloihinsa. Mitään suurempia muutoksia ei globalisaation aikana ole tapahtunut, eikä mitään suurempia paineita tuottavuuskeskeisen ikkunan laajentamiseen siten ole. Päätelmää ei ole horjuttanut edes tieto siitä, että noin 700 000 suomalaista jaksaa päivästä toiseen vain mielialalääkityksen turvin.
Näin ovat marjat kelvollisen työn Suomessa.
Mutta Saksa on toista maata. Siellä työelämän kehittämisessä on viiden viime vuoden aikana kirjoitettu uusi lehti.
Lähtötilanne keskustelulle oli meillekin tuttu arkipäivän ekonomismi, työelämän alistaminen ”rajatta kasvavalle” tuottavuudelle. Esimerkistä käy erään viikkolehden otsikko: ”Pitempään, voimakkaammin ja nopeammin” (Stern, 7.10.2004). Se oli niin hikipinko otsikko, etteivät ammattiliitot sitä enää nielleet. Ne päättivät kysyä jäseniltään, tavallisilta ihmisiltä, mitä nämä työelämältä odottavat, millaista on hyvä työ.
Ajatushautomona kunnostautui ay-liikkeen vasen laita. Oikealle laidalle tuottavuusyhteistyö olisi riittänyt ihan hyvin.
Kyselytutkimuksissa hyväksi työksi määrittyi työ, joka ei ole pakkotahtista, jonka sisältöön työntekijä itse voi vaikuttaa, joka ei vaaranna terveyttä ja työkykyä, joka ei tule kotiin ja josta voi nauttia. Näitä arvoja varioimalla tutkijat päätyivät lopulta 15 asiaan, joita mittaamalla oli mahdollista arvioida, miten hyvää tai huonoa saksalainen työelämä käytännössä on.
Tuloksena oli hyvän työn -indeksi, nuppikohtainen pisteluku joka sai arvoja väliltä 0-100. Huonoksi työksi määriteltiin alle 50 pisteen työ, keskimääräiseksi 50-80 pisteen työ ja hyväksi työksi 80-100 pisteen työ. Jotta työ luokiteltaisiin hyväksi työksi, monien asioiden pitää olla samanaikaisesti hyvin. Enää ei riittänyt, että vain eräät asiat ovat.
Tästä seuraa, että hyvän työn piiri jää selvästi pienemmäksi kuin yksittäisen kouluarvosanan perusteella jäisi. Tuoreimmassa, vuoden 2010 mittauksessa, hyvää työtä teki vain 15 prosenttia saksalaisista palkansaajista. Keskimääräinen, kaikista palkansaajista laskettu pisteluku oli 59, vain 10 pistettä huonon yläpuolella.
Joku voi toki sanoa, että näin laadittu mittari on aivan liian vaativa. Mutta vaativa sen pitääkin olla, jotta pöyhkeältä omahyväisyydeltä vältyttäisiin ja jotta kaikille tulisi selväksi, että hyvä työ on kokonaisuus, jonka saavuttaminen on aidosti vaikea asia. Siksi sitä voi myös Suomelle suositella. Näppituntumani perusteella suomalaiselle palkansaajalle laskettu keskimääräinen indeksi on likimain saksalaista tasoa.
Vuodesta 2007 lähtien indeksin perusteella on voinut arvioida sekä toimialojen välisiä eroja että kehityksen suuntaa yli ajan. Näin lyhyellä jaksolla muutokset eivät tietenkään ole kovin suuria olleet. Mutta lamatestissä vuonna 2009 indeksi toi arvokasta tietoa siitä, miten hyvin eri toimialat lamasta selvisivät. Lähemmin näitä tuloksia voi tarkastella osoitteessa www.dgb-index-gute-arbeit.de.
Työn mielekkyys, yhteisöllisyys ja työn oikea kuormitus ovat kyselyn mukaan saksalaisen työelämän vahvuuksia. Vuoden 2009 lamassa näiden vahvuuksien pistemäärät kuitenkin notkahtivat, eivätkä vielä 2010 mennessä lamaa edeltävälle tasolle nousseet. Miksi näin? Miksi nämä innovatiivisuuden eväät heikkenevät lamassa – siis silloin, kun niitä kaikkein eniten tarvittaisiin?
Eniten tyytymättömyyttä Saksassa ovat herättäneet pakkotahtisuus, palkkaus, ammatin tulevaisuutta koskeva epävarmuus, työturvallisuus ja enenemismahdollisuudet. Olisi todella mielenkiintoista nähdä, miten suomalainen palkkatyö tässä vertailussa pärjää, ja millaisia eroja esimerkiksi palkkauksessa maiden välille syntyy. Onhan myös EVA kansainvälisiä vertailuja toivonut.
Saksassa, kuten myös Suomessa, kiireestä on tullut krooninen ongelma, joka ilmenee muun muassa siten, että työtä tehdään myös sairaana. Tämä ongelma, joka ei Suomessa ole tapetille noussut, on nykyään lähes yhtä yleinen ongelma kuin sairauspoissaolot, josta Suomessa hyvinkin yksipuolisesti työntekijöitä osoitellaan. Saksassa sairaana työskentely on jo osa työelämäkeskustelua siksi, että sitä hyvän työn kyselyssä mitataan.
Hyvän työn vuosihaastattelussa kootaan myös tietoa työaika- ja palkkajoustoista, niiden laajuudesta ja muodoista. Tälle on erityiset perusteensa Saksassa, jossa valtiovalta tukee varsin avokätisesti yrityksen sisäisiä, työteon jatkuvuuden turvaavia järjestelyjä. Mutta toki tälle olisi perusteluja myös Suomessa, jossa vastaavia tietoja ei identtisissä vuosikyselyissä kerätä.
Tästä seuraa, että EU:n uuden työmarkkinamallin, joustoturvan, edellyttämää tasapainoa jouston ja turvallisuuden välillä voidaan arvioida vain karkeiden, työlainsäädännöstä johdettujen suureiden avulla. Tämä on todella outoa, sillä yksilötason vertailut olisivat aivan omaa luokkaansa ja veisivät keskustelua vihdoinkin eteenpäin. Enää ei tarvitsisi kuvitella.
Työelämän kehittämiseen tarvitaan inhimillistä otetta, ja käsitteet on määriteltävä siten, että palkansaajatkin ne ymmärtävät. Joustoturva ei sellainen käsite ole, eikä muistakaan syistä raamiksi kelpaa. Se kohtelee palkansaajia objekteina, toimenpiteiden kohteina. Hyvä työ tekee palkansaajasta subjektin, asiantuntijan ja vaikuttajan omassa työssään.
On aika vetää yhteen.
Työelämän monimuotoisuus on tullut jäädäkseen. Meillä on samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa työtä, eikä muutaman valikoidun keskiarvon tuijottaminen silloin kovin mielekästä ole. Keskiarvon sijasta huomio on kiinnitettävä myös ääripäihin. Työelämän muuttuessa osa hyötyy ja osa kärsii muutoksista. Politiikkatoimenpiteiden kannalta on tärkeätä tietää, miten muutos näitä ryhmiä kohtelee.
Hyvästä työstä on tehtävä normi, tavoiteltava asiantila, joka on määriteltävä siten, että parantamisvaraa jää. Ei ole kenenkään etu kuvata tilannettamme siten, että ”maailman paras työelämä” on vain kukonaskeleen päässä ja että suurempia haasteita ei oikeastaan ole. Jos niin tehdään, intohimo työelämän kehittämiseen väljähtyy varmasti.
Hyvä työ on ikkuna, josta näkyvät myös ne työelämän ongelmat, joita kelvollisen työn tirkistysreiästä eivät näy.
uutiskirje 