Kotikontuni osuuskauppaan tuli 1960-luvulla uusi hoitaja, jolla oli rehevä punatukkainen vaimo ja neljä punatukkaista lasta. Hoitajan toimia seurattiin aikansa ja sitten hänelle annettiin lempinimi Sattuman Ville.
Nimen alkuperää en tuntenut, sillä Sattuman Villen piirtäjä Akseli Halonen kuoli samana olympiavuonna kuin minä synnyin. Siihen saakka moukkamainen Ville tuuppi Yhteishyvän sarjakuvassa maailmaa entistä vinompaan asentoon.
Yhteishyvä on porvarillisen osuuskaupan lehti, mutta Akseli Halonen ei ollut välttämättä porvari. Kun kansanvaltuuskunta otti vuonna 1918 rahapajan haltuunsa, viiden pennin kuparikolikko ehti saada juhlavan proletaarisen ilmeen. Liput ja fanfaaritorvet siihen suunnitteli Akseli Halonen.
Vastarannan kiiski Kallinen tuomittiin useita kertoja kuolemaan ja nostettiin silti puolustusministeriksi.
Työväen osuuskaupan Kuluttajain Lehdessä toikkaroi jo vuonna 1925, kaksi vuotta ennen Sattuman Villeä, oma sarjakuvasankarinsa. Ola Fogelbergin Pekka Puupää oli vasemmistolainen ajattelija ja kova osuuskauppamies. Saman vakaumuksen jakoi Justiina. Jos Pekka eksyi vahingossa yksityiskauppaan, pirttihirmu käytteli riuskasti kaulintaan.
”Eipä puusta tok oo tehtynnä minun piän vaikka Puupää on nimenän. Lähe puusta ei millonkaan niin kaunis iän minkä piästäni järjestän”, kajahti keväällä 1953 valkokankaalta. Nyttemmin satavuotiaaksi yltänyt Esa Pakarinen oli herättänyt Pekka Puupään henkiin.
Ola Fogelberg oli sen sijaan kuollut – Akseli Halosen tapaan kesken olympiavuotta. Heti hautajaisten jälkeen lesken kynnyksellä seisoi ruusupuska kourassa Suomen Filmiteollisuuden johtaja Toivo Särkkä. Särkkä muisteli Fogelbergiä rakkaana ystävänään ja vakuutti, ettei vainaja ollut Puupään filmausta millään muotoa vastustanut.
Väitteet olivat pötyä, mutta surun murtama leski asteli hyväuskoisena Särkän ansaan. Suullisesti sovittiin vain yhden elokuvan tekemisestä, mutta sopimuspaperissa, jota leski ei ymmärtänyt kellään tarkistuttaa, puhuttiinkin kertakaikkisista filmausoikeuksista. Hinta pysyi toki samana.
Vähän myöhemmin Väinö Linna myi Tuntemattoman sotilaan oikeudet Särkälle miljoonasta markasta, luvattoman halvalla, kuten hänkin tahollaan katui. Fogelbergin leski sai viisikymmentä tuhatta markkaa kolmestatoista SF:n tuottamasta Puupää-elokuvasta.
Tapauksilla on vissi yhteytensä. Puupäät hutiloitiin ilman kunnianhimoa, mutta niistä kerätyillä jättivoitoilla rahoitettiin Tuntematon sotilas ja eräitä muita kestävämpiä taideteoksia.
Puupään luoja Ola Fogelberg, Fogeli Ågelista, oli niin lapsenomaisen kiltti, huumorintajuinen ja rauhantahtoinen henkilö, ettei kenelläkään ollut halua häntä satuttaa. Ja silti hänen elämässään oli murhetta riittämiin, kuten Jukka Rislakki ja Rainer Sandell ovat selvittäneet.
Fogelbergin ainoa poika Bengt kaatui heinäkuussa 1944 Vuosalmen taistelussa ja täsmälleen samana päivänä Toto-tyttären tuore aviomies Urpo Viinikka joutui psykoosiin ja pyrki juosten ja soutaen poispäin Loimolan tulihelvetistä.
Jatkosodan viimeisenä kesänä rintamalta karkasi ja linjojen takana harhaili kymmeniätuhansia sotilaita, mutta pataljoonan liukaskielinen pastori tiesi kertoa, että lääkärinä toiminut Viinikka oli ollut hengessään liittoutuneiden puolella ja kuunnellut jopa Ruotsin radiota.
Jääkäriveteraani Selim Isaksonin johtama pikaoikeus, jonka jäsenten joukossa oli myöhempi kansleri Klaus Waris, tuomitsi 24.8. sairaalasta rintamalle palautetun Viinikan kuolemaan. Teloitus hoidettiin välittömästi eikä Viinikka ollut enää näkemässä, kun jatkosota runsaan viikon kuluttua päättyi.
Kulutusosuuskuntien Keskusliitto kuulostaa hiukan tylsältä työpaikalta, mutta Ola Fogelbergin lisäksi siellä vaikutti toinenkin syvästi inhimillinen ja sivistynyt persoona, reettori Yrjö Kallinen.
Matti Salmisen uudessa Kallis-kirjassa (Like 2011) todistellaan lähinnä kahta asiaa: päähenkilö oli loppuun asti sekä sosialisti että teosofi. Niin ikään hän oli, hauskaa kyllä, hamesankari, vaikka hääkellot soivat vasta eläkeiän aattona.
Kallinen uskoi rauhaan, mutta nokkapokkaa tuli vähän kaikkialla. Enemmistön tahtoon hänen oli mahdoton sopeutua, olipa kyse sitten puolueesta tai Teosofisesta seurasta. Vastarannan kiiski Kallinen tuomittiin useita kertoja kuolemaan ja nostettiin silti puolustusministeriksi. Vuonna 1946 tilanne oli tietysti sen verran herkkä, että pasifisti maanpuolustuksen johdossa oli järkeenkäypä ratkaisu.
Pitkin kirjaa Salminen heittelee veikeitä kommentteja, mutta välillä lukija huomaa elävänsä jotakuinkin unessa. Viimeisillä sivuilla uneliaisuus vihdoin karisee, sillä Kallisen ja Pentti Saarikosken kohtaamisesta sukeutui kauhea kulttuurifiasko.
Varkaudessa järjestettiin syksyllä 1963 Modernin kulttuurin päivät, joiden kuluessa Kallinen, silloin jo opetusneuvos, puolusti kaunopuheisesti radikaalia nuorisoa. Tunnelma kohosi kattoon, mutta alkoi nopeasti lässähtää, kun Saarikoski avasi suunsa ja ilmoitti joutuneensa Jyväskylässä putkaan klo 6, Tampereella putkaan klo 2 ja Turussa putkan sijasta mielisairaalaan.
Saarikosken tilitykset veivät modernismikeskustelun sivuraiteille ja jotkut tulivat maininneeksi turhaan C. G. Jungin nimen. Jung sattui olemaan yksi Kallisen epäjumalista, joten enää ei tarvittu kuin Ossian von Konowin lievä provokaatio ja Kallinen marssi pihalle. Kutsuvieraat seurasivat nenä pystyssä hänen vanavedessään. Ykä, Ykä, älä nyt leikistä suutu, Saarikoski huusi perään.
Modernismi, radikalismi ja alkoholismi olivat niin kiihottava yhdistelmä, että lehdistö jaksoi pauhata sinänsä mitättömästä välikohtauksesta viikkokausia. Saarikoski kommentoi tapahtumia Ylioppilaslehdessä julkaisemassaan runossa, jonka ensimmäiset säkeistöt kuuluvat pötköksi kirjoitettuina näin:
”Jos uskomme juttuja STT:n niin rouvat Glöersen ja Gullichsen ovat modernin kulttuurin sine qua non tai muuten se päättyy fiaskoon. Myös on Suomessa muuan Kallinen, jonka aate on tämän mallinen: minä saarnata saan, muut vaietkoon tai muuten se päättyy fiaskoon.”
Sine qua non? Se tarkoittaa välttämätöntä edellytystä, mutta kuka on rouva Glöersen? Olisiko hän vuorineuvos Waldenin tytär samaan tapaan kuin rouva Gullichsen oli vuorineuvos Ahlströmin tytär?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 