Reaalisosialismin romahduksen jälkeen 1990-luvulla yhteiskuntatieteissä ei ollut muodikasta käyttää käsitteitä, joihin liittyi vasemmistopoliittisia mielleyhtymiä, esimerkiksi luokka tai solidaarisuus. Viime aikoina molemmat ovat tehneet paluuta valtavirtaan.
Arto Laitisen ja Anna Birgitta Pessin toimittaman Solidaarisuus-teoksen artikkeleissa työväenluokan keskinäinen solidaarisuus näyttäytyy kuitenkin vain yhtenä solidaarisuuden lajina monien joukossa. Lajeja tuntuu olevan loputtomasti: esimerkiksi työyhteisön solidaarisuus, perheenjäsenten solidaarisuus, naisten välinen solidaarisuus, kansallinen solidaarisuus, uskontoon liittyvä solidaarisuus, koko ihmiskunnan solidaarisuus…
Lukukokemus kokonaisuutena jää hivenen hajanaiseksi, mutta teoksen tärkein anti lienee solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen liittyvien moninaisten kysymysten kartoittaminen. Solidaarisuus näyttäytyy hedelmällisenä ja ajankohtaisena käsitteenä useissa eri yhteyksissä.
”Miksi olisi epäsolidaarisempaa edistää toisten hyvinvointia systemaattisesti instituutioiden välityksellä?”
Yllättävimpiin näkökulmiin kuuluu elinsiirtojen luomien uusien sosiaalisten siteiden tarkastelu. Professori Marja-Liisan Honkasalo kertoo, kuinka voimakkaita tunteita elinsiirrot synnyttävät: yhteenkuuluvuutta, alkuperän hakemista, rakkautta. Elimen saaja saattaa ryhtyä etsimään luovuttajaa samaan tapaan kuin adoptoitu lapsi biologisia vanhempiaan. Eräässä tapauksessa taas kuolleen pojan vanhemmat olivat alkaneet suhtautua pojan sydämen ja munuaiset saaneisiin ihmisiin kuin uusina lapsinaan.
Pohjoismainen malli lisää yhteisöllisyyttä
Yhteiskunnallisen solidaarisuuden ihanteella on pitkät juuret, joita kirjassa valottaa muun muassa historiantutkija S.-J. Savonius-Wroth. Aristoteles näki kansalaisystävyyden välttämättömänä valtion koossapysymiselle. Ranskan vallankumouksen kolmesta iskusanasta ”veljeys” vastasi solidaarisuutta. Kaksi muuta, vapaus ja tasa-arvo, ovat nykyäänkin jatkuvassa käytössä, mutta veljeys on jäänyt vähemmälle. Liberalistisessa yhteiskuntanäkemyksessä yksilöllisyys korostuu.
Ranskan vallankumouksessa veljeyteen liittyi sotaisia ihanteita ja ihmisten erottelua julkisiin ystäviin ja vihollisiin. Se yhdistetään myös vaiheeseen, jolloin yhteishyvän valiokunta hallitsi Ranskaa diktatorisin valtuuksin. Aivan viime aikoina kansalaisystävyyden ajatus on palannut yhteiskuntafilosofiaan yhteisöllisyyttä korostavan kommunitaristisen suuntauksen myötä, mutta ilman sotaisia piirteitä.
Kansalaisten välisen vapaamuotoisen ystävyyden ja solidaarisuuden korostaminen kuuluu usein myös oikeistolaisten retoriikkaan heidän vastustaessaan peitellysti hyvinvointivaltion lakisääteisiä tulonsiirtoja. ”Veronmaksu ei ole välittämisen jaloin muoto”, kirjoitti Jyrki Katainen äskettäin Helsingin Sanomissa (29.3.).
Laitinen, Pessi ja Juho Saari käsittelevät artikkelissaan lämpimiin tunteisiin perustuvan yhteisöllisyyden ja valtiovallan kautta toteutettavan solidaarisuuden suhdetta. ”Miksi olisi – – epäsolidaarisempaa edistää toisten hyvinvointia systemaattisesti instituutioiden välityksellä?” he kysyvät aiheellisesti.
He vetoavat tutkimuksiin, jotka osoittavat, että pohjoismainen hyvinvointivaltio universaaleine oikeuksineen ei heikennä kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta ja vapaaehtoista auttamistoimintaa, vaan päinvastoin. Yhteiskunnallinen tasa-arvo edistää ihmisten keskinäistä luottamusta, ja vahvan julkisen sektorin maissa kolmannen sektorin yhteisöt voivat muita maita paremmin.
Solidaaristen piiri on rajallinen
Teknologian kehitys, eriarvoisuus ja ympäristöuhat vaativat solidaarisuutta koko ihmiskunnan kesken. Ajatus ei kuitenkaan ole uusi. Professori Heikki Patomäki ottaa pohdinnoissaan avuksi tieteiskirjailija H. G. Wellsin, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen esitti globaalin solidaarisuuden olevan ainoa oikeutettu solidaarisuuden muoto.
Kirjassa tulee useasti esiin se paradoksi, että solidaarisuuteen liittyy miltei aina joidenkin rajaaminen solidaarisuuden piirin ulkopuolelle. Äärimmäisenä esimerkkinä professori Mika Ojakangas käsittelee Saksan natsipuolueen opiskelijoille järjestämiä pakollisia työleirejä. Niissä yhteisöllisyys ja leiritoveruus merkitsivät täydellistä epäinhimillistymistä.
Globaalia solidaarisuutta vaatinut Wells piti puolestaan oikeutettuna käyttää joissakin tilanteissa väkivaltaa uuden maailmanvaltion vastustajia kohtaan. Patomäki torjuu tämän ja korostaa sen sijaan toisia kunnioittavan keskustelun etiikkaa sekä demokraattisia menettelytapoja.
Arto Laitinen ja Anne Birgitta Pessi (toim.): Solidaarisuus. Gaudeamus 2011. 344 sivua.
uutiskirje 