Toukokuun puolivälistä lähtien leirimuotoiset mielenosoitukset asettuivat Espanjan kaupunkien keskuksiin. Leirien synnyn poliittinen tausta mukailee monien Euroopan maiden tilanteen kehitystä: José Luis Rodríguez Zapateron noustua valtaan 2004 kaikista julkisista palveluista leikattiin ja palkkakasvu jäädytettiin.
Mutta toisin kuin lehdistö yleensä väittää, oli Espanjan valtionvelka vielä vuoden 2008 alussa matalimpia EU:ssa. Espanja ei velkaantunut kurittomien prekaarien työntekijöidensä vuoksi, vaan pelastaessaan pankkeja subprime-kriisin kourista. Leirit vastustivat ja vastustavat tätä räävittömyyttä ja siihen liittyviä säästötoimenpiteitä (austerity measures).
Mielenosoitukset eivät vielä lähes kuukauden jatkuttuaankaan osoittaneet hiljaisen haipumisen merkkejä. Ihmiset eivät näyttäneet “kyllästyneen”. Solin ihmisaalto oli valtava ja vaikutti keräävän jatkuvasti lisää ja lisää ihmisiä itseensä. Mitä sitten tapahtui? Miksi lauantaina 11.6. Madridin Sol-aukion yleisessä, kaikille avoimessa kokouksessa tehtiinkin päätös siivota aukio teltoista ja muusta infrastruktuurista ja poistua?
Leiriin kokoontuneet oppivat elämään yhdessä.
Edeltävinä päivinä sadat ihmiset olivat toistuvasti kokoontuneet yhteen. Jokainen sai puhua, eikä kukaan dominoinut keskustelua. Niin sanotut poliittiset vaikuttajat ihastuttivat poissaolollaan, eikä vähemmän vaikuttavaa ollut keskustelusta puuttuva yksilöpsykologinen paranoia tai monelle yhteiskunnalliselle liikkeelle niin tyypillinen sentimentaalinen (etukäteis)nostalgia. Keskustelu tuntui todella pyrkivän tinkimättömästi kohti harvinaista: se oli yhteisen aluetta hahmottelevaa kollektiivista ajattelua.
Haluan selventää kaksi keskeistä havaintoa, jotka koskevat liikehdintää Madridissa.
1. Ennen Espanjan alueellisia vaaleja alkanut liikehdintä ei lakannut vaalien myötä, eivätkä sen tekijät halunneet vaikuttaa vaalien tulokseen – he halusivat jotain muuta, he eivät halunneet yhtäkään tarjolla olevista vaihtoehdoista. Vanhojen instituutioiden sisällä toimiminen näytti turhalta: jo 2004 Zapateron valtaannousun piti merkitä koko Euroopan vasemmiston uutta nousua, mutta hänestä tulikin yksi Euroopan rajuimmista julkisen sektorin leikkauksien toteuttajista.
2. Leiri ei koskaan koostunut pelkästään (nuoriso)työttömistä, pelkästään syrjäytyneistä, pelkästään “vasemmistolaisista”, pelkästään “anarkisteista”, pelkästään bailaajista tai pelkästään niin sanotuista ammattimielenosoittajista. Media ja julkinen keskustelu on piirtänyt kunkin näistä kuvista vuorollaan, mutta todellisuus on moninaisempi: Madridin Solin leirissä asuivat ja sen läpi viipyen kulkivat sekä edellä mainitun kaltaiset hahmot että eläkeläiset, prekaarit paskaduunarit, turistit, perheenäidit, yrittäjät, siirtolaiset ja asunnottomat lapsineen ja koirineen. Tämä on keskeistä, koska prekaarisuuden väitetään olevan vain nuorison, aina uuden “sukupolvi X:n” ongelma.
Tämä erilaisten “ihmisroskien” tai “roskasakin” yhteenkasautuma ei yhteen päätyessään tiennyt, mitä halusi. Yhdistävänä tekijänä toimivat pula rahasta, pula mielekkäästä työstä, huonot työn olosuhteet, huonot palkat, kalliit asunnot, kallis ruoka, kallis julkinen liikenne, huono tai täysin olematon julkinen terveydenhuolto, kallis koulutus tai ei oikeutta opiskella mielekkäästi tai lainkaan, ja niin edelleen.
Syiden moninaisuudesta huolimatta aukion väki ei jakautunut erillisiin leireihin tai erilaisiksi liikkeiksi, jotka ajaisivat kukin omaa asiaansa. Sen sijaan se oppi elämään yhdessä ja löytämään kosketuspintoja, joilla kokemus elämästä oli kommunikoitavissa ja muutettavissa yhdessä muiden saman kosketuspinnan löytäneiden, vaikkakin hyvin erilaisten kanssa.
Kolmen ensimmäisen viikon aikana tämä pakolaisleirin kaltainen mielenosoitus järjesti perustavanlaatuiset puitteet elämän jatkuvuuden takaamiseksi aukiolla paremmin kuin valtio oli kyennyt tekemään vuosikausiin. Eikä kysymystä näistä puitteista, niiden puutteesta tai vajaavaisuudesta aiottu jättää leirin myötä. Kuukauden leiriytymisen jälkeen käydyissä yleiskokouksissa syntynyt konsensus leirin purkamisesta sisälsi 1) aloitteen perustaa jokaiselle Madridin asuinalueelle oma yleiskokous, eli “siirtyä sinne missä elämä tapahtuu” ja 2) aukiolle jätettävän teltan, joka toimisi edelleen ihmisiä yhdistävänä pisteenä, jossa saattaisi kuulla eri alueiden vaiheista.
Päätös liittyi ennen muuta halkeamaan, joka erottaa annetuissa puitteissa toimimisen ja “lätkimään lähtemisen”, paon politiikan. Monet seikat, kuten keskusaukiolle lähiöistä matkustamisen hankaluus, keskustan kallis ruoka ja vesi sekä konkreetit elämän järjestämisen ongelmat mainittiin lähtemisen perusteina. Todettiin, ettei Solilla ollut ensi tilassa kyse näkyvyydestä porvarillisessa julkisuudessa, vaan välttämättömyydestä luoda uusia elämisen tapoja.
Solilla pantiin siis alulle uusien instituutioiden rakentamisen prosessi, joka muotoutuisi niiden tarpeiden pohjalta, joita niiden rakentajilla on. Tätä ei kuitenkaan olisi voinut tapahtua ilman tai ennen Solin leiriä. Se oli ennen muuta paikka, jossa ihmiset löysivät toisensa ja opettelivat tunnistamaan itsensä toisessa sekä toimimaan yhdessä.
Kun Solin leiri purettiin 12. kesäkuuta oli aukion tunnelma riemukas. Kuukauden mittainen mielenosoitus ei “tyrehtynyt” tai palanut loppuun, vaan erilaiset paikalla olleet olivat sen aikana luoneet uusia mahdollisuuksia, uusia tapoja elää yhdessä erilaisina ja saattoivat siirtyä eteenpäin.
Kirjoittaja opiskelee yhteiskuntatieteitä Tampereen yliopistossa ja toimittaa Ylioppilasteatterin tietotoimistoa sekä Totuusradiota.
uutiskirje 
