”En usko, että meillä hevin tulee olemaan sellaista eduskuntaa, joka uskaltaisi ottaa kansalta pois sen oikeuden valita itse maamme päämies.”
Sanat lausui ministeri Jaakko Iloniemi Paasikivi-Seurassa syyskuun alussa pitämässään esitelmässä. Hän käsitteli tasavallan presidentin asemaa Suomen uudessa hallitusmuodossa tavalla, joka poikkesi suuresti edukseen siitä jankutuksesta, jota viime vuosina on kuultu kyllästymiseen asti.
Iloniemi toimi Urho Kekkosen presidenttikaudella diplomaattina, joka vuosina 1973–75 oli ETYK-suurlähettiläs Genevessä ja vuosina 1977–83 Suomen suurlähettiläs Washingtonissa. 1990-luvun hän oli EVA:n toimitusjohtaja, minkä jälkeen hän on esiintynyt vapaana yhteiskuntaelämän ja kansainvälisen politiikan asiantuntijana, kirjoittajana ja kolumnistina.
Uusissa EU-oloissa meillä on käyty asian perimmäistä olemusta ymmärtämätön lautaskiista.
Iloniemi on kokenut tarkkailija, jonka havainnoille on syytä antaa arvoa. Puoluekannaltaan hän on sosiaalidemokraatti.
Mitä on se jankutus, jota on saatu kuulla liikaakin? Sitä, että presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa jäätiin vuoden 2000 perustuslain uudistuksessa puolitiehen, että presidentistä olisi tullut tehdä seremoniallinen valtionpäämies, vain jonkinlainen moraalinen johtaja täysin vailla valtaoikeuksia, ja että niin kauan kuin näin ei ole tapahtunut, Suomi on edelleen vain puoliparlamentaarinen maa.
Iloniemellä on aivan toisenlainen näkemys. Hänen mielestään presidentin asema määriteltynä ulkopolitiikan johtajaksi on Suomen poliittisen järjestelmän tärkeä voimavara, jota ei ole missään tapauksessa syytä hylätä. Pikemminkin pitäisi ulkoasioiden hoidossa palata lähemmäksi vuoden 1919 hallitusmuotoa, joka antoi tasavallan presidentille nykyistä selvemmät valtuudet ulkopolitiikan strategisessa johtamisessa.
Kannattaa palauttaa mieleen, että Urho Kekkosen kauden jälkeen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu monin tavoin. Virkakaudet on rajattu kahteen, presidentti ei enää johda hallituksen muodostamista, hänellä ei ole eduskunnan hajotusoikeutta, hänen nimitysoikeuttaan on kavennettu, samoin hänen veto-oikeuttaan hallituksen lakiesitysten esittelyssä eduskunnalle.
Mitään näistä oikeuksista Iloniemi ei kaipaa presidentille takaisin, mutta häntä tuntuu kiusaavan se nykyisen perustuslain epämääräisyys, jolla presidentin jaettu johtajuus ulkopolitiikan alalla on määritelty. Marssijärjestys saisi olla selkeämpi.
Lähestymässä ovat tasavallan presidentin vaalit. Kansalaisten olisi hyvä olla selvillä, mistä vaalissa on kysymys. On korkea aika hylätä uskomus, että taas oltaisiin valitsemassa kaikkivoipaa maan isää Urho Kekkosen tapaan.
Vaalissa on nyt selkeästi kysymys ulkopolitiikasta. Sen määrittävälle valtaoikeusperustalle rakentuu samalla se kansalaisten suuren enemmistön legitiimi odotus, että tasavallan presidentti toimii myös puolueiden ulkopuolisena kansakunnan henkisenä arvojohtajana.
Eduskuntavaaleissa meillä noudatetaan suhteellista vaalitapaa, mikä ylläpitää väistämättä monipuoluejärjestelmää – ja, kuten jotkut varmasti näkevät, pirstaloitunutta puoluekenttää. Presidentin vaali puolestaan pakottaa puolueet ja kansalaiset jo ehdokasasetteluvaiheessa ja viimeistään toisella äänestyskierroksella eri tavoin ”liittoutumaan” ja äänestämään puoluerajojen yli.
Eduskuntavaalin logiikka siis luo ja ylläpitää erillisiä spesifisiä identiteettejä, presidentinvaalin logiikka kokoaa laajempia intressiblokkeja. Demokratian kannalta nämä logiikat täydentävät toisiaan.
Ruotsi on monipuoluejärjestelmä siinä kuin Suomikin. Siellä syntyi viime parlamenttivaalissa selvä blokkiasetelma jo vaalikamppailuun lähdettäessä. Se edusti modernia äänestäjäystävällistä demokratiaa. Selkeät intressikoalitiot auttoivat äänestäjiä hahmottamaan oikein ne perusarvoja koskevat eroavuudet, jotka määrittävät yhteiskuntapolitiikkaa suuntaan tai toiseen.
Suomessa on kolmen viimeisen vuosikymmenen ajan noudatettu eduskuntavaaleissa kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan kolmesta suuresta puolueesta (sos.dem., kok., keskusta) se, joka saa suurimman äänimäärän, muodostaa yhden toisen suuren ja muutaman pienen puolueen kanssa hallituksen.
Viime eduskuntavaaleissakaan tätä ”sumeaa logiikkaa” ei julistettu kuolleeksi, vaikka kolmen suuren rinnalle oli noussut neljäs suuri (persut). Verrattuna Ruotsiin meidän eduskuntavaaliemme poliittinen logiikka on tarjonnut äänestäjälle vain sumean arpajaispelin. Demokratian ei pitäisi olla arpajaisia, vaan vastuullista arvopohjaista valitsemista.
Politiikkaa ohjaavat kansalaisten perusarvovalinnat eivät kylmän sodan vuosina koskeneet – eivätkä voineetkaan koskea – ensisijaisesti maan sisäisen yhteiskuntapolitiikan vasen-oikea-ulottuvuutta, vaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Jälkikäteen arvioiden silloiset, vuoden 1919 valtiosäännön mukaiset, presidentin laajat valtaoikeudet suhteessa eduskuntaan ja hallitukseen olivat maan onni. Harjoitetulla politiikalla oli juuri presidentin vahvasta asemasta johtuen kansan suuren enemmistön selvä tuki.
Demokratialle on etu, että valtiosääntö on vakaa ja sen määrittämät instituutiot pysyviä. Samalla on totta, että maailma muuttuu. Presidentti-instituutioon liittyvien valtaoikeuksien tarkistukset ja presidentin vaalitavan muuttaminen suoraksi kansanvaaliksi ovat olleet perusteltuja juuri maailman muuttumisen vuoksi. Kylmä sota on päättynyt ja Suomesta on tullut Euroopan unionin jäsen.
Uusissa EU-oloissa meillä on käyty ikävän makuinen ja asian perimmäistä olemusta ymmärtämätön lautaskiista. Se nojasi siihen logiikkaan, että kun pääministeri ja valtioneuvosto (ja kukin ministeriö omalta osaltaan) vastaavat EU-politiikasta, niin saman tulisi koskea suvereenisti myös Euroopan yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP).
Tuo yksioikoinen ajattelutapa jättää ymmärtämättä, että Suomen ulkopolitiikkaan (ja siis presidentin mandaattiin) kuuluvat paitsi suorat suhteemme EU:n ulkopuolisiin maihin ja kansanvälisiin organisaatioihin, myös EU:n ulkosuhteet näihin tahoihin, koska Suomi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa paljolti juuri EU:n jäsenenä.
Perustavaa on, että Suomi on YK:n ja Euroopan ihmisoikeussopimusta sanktioivan Euroopan neuvoston jäsen. Nämä ovat organisaatioita, jotka edustavat ylimmällä normatiivisella tasolla kansakuntien sisäisen demokratian ja rauhanomaisen kansainvälisen järjestelmän pelisääntöjä.
Hyvää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on ennen kaikkea se, että Suomi itse noudattaa esimerkillisesti niitä ihmisoikeuksiin, oikeusvaltioon ja demokratiaan liittyviä sitoumuksiaan, jotka olemme antaneet liittyessämme näiden kansainvälisten järjestöjen jäseneksi. Vahva valtio on ollut kirosana, koska sen on ymmärretty merkinneen joko imperiaalista pullistelua tai oman kansan kurittamista.
Tänä päivänä valtion vahvuus on syytä nähdä positiivisena ja tavoiteltava, jos sillä tarkoitetaan, että valtio kykenee tehokkaasti täyttämään sitoumuksensa universaalien ihmisoikeus- ja demokratianormien toteuttajana.
Presidentti-instituutio on Suomen demokratialle hyväksi. Tasavallan presidentti ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisena johtajana ja edustajana on maalle arvokas. Presidentin arvojohtajuus realisoituu universaalien demokratia- ja ihmisoikeusnormien edustajana. Presidentti saa toki olla myös Suomen vientiteollisuuden myyntitykki, mutta on hyvä sellainen vain, jos pätee toimenkuvansa keskeisissä asioissa.
uutiskirje 