IHO JOSSA ELÄN (La piel que habito, Espanja 2010). Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodovar. Perustuu Thierry Jonquetin romaaniin Tarantula. Kuvaus: Jose Luis Alcaine. Musiikki: Alberto Iglesias. Pääosissa. Antonio Banderas, Elena Anaya, Jan Cornet, Marisa Paredes. Ensi-ilta 14.10.
Orson Welles sanoi joskus, että hän viihtyy Espanjassa, koska siellä odottaa yllätys melkein joka nurkan takana.
Se on osuvasti sanottu: mitä tahansa voi sattua flamencon ja härkätaistelun kotimaassa, joka on myös surrealismin ja monen sortin mielikuvituksen lennon, melodramaattisen poltteen ja kiihkeän aistillisuuden luvattu maa.
Näihin raameihin istuu napakasti Pedro Almodovarin psykologinen melodraamatrilleri. Se kertoo huikean tarinan hyvin läheltä tulevaisuudesta.
Rikas plastiikkakirurgi on alansa huippu, jota koettelevat raskaat menetykset lähipiirissä. Mitta täyttyy tyttären kohdalla, isä lähtee koston tielle. Näin tapahtumissa avautuu paikka sekä Vicentelle että Veralle.
Leffa tuo mieleen Almodovar-filmin Sido minut! Ota minut! (1990), eikä vain Antonio Banderasin mukanaolon takia: molemmissa matkataan syvälle seksuaalisuuden synkkien sivupurojen vieminä. Omanlaistaan päivitystä tämäkin.
Kolikon kaksi puolta ovat väkivalta ja hellyys, ei mikään uutinen Almodovarin yhteydessä. Aktien kuvauksessa on suoranaista rujoutta, kiitos kuvottavan ”Tiikerimiehen”. Hahmon profiilin olisi voinut pitää matalampanakin.
Pakkomielteiden, riuduttavien muistojen ja kostonjanon lisäksi jylläävät suuret salaisuudet.
Äiti ja poika -asetelma saa jykeviä piirteitä, ja oma tärkeä lukunsa on tieteen osuus. Se tuo mukaan todenmakuista science fictionia ja suoranaista kauhua. Päähenkilökirurgin hahmossa tapaamme uuden ajan Frankensteinin.
Leffasta muotoutuu lopulta mieleenpainuva kuvaus ihmisen monikasvoisuudesta.
Vahva tarina tiivistyy linjakkaan ja nautittavasti takaumia käyttävän juonikuvion puitteissa fiksun hillityksi päätökseksi: kauheuksien ilmitulo vaientaa kuin itsestään näyttämön.
Vetää muutenkin hiljaiseksi tämä Almodovarin visiointi.