Yleensä politiikassa tavoitellaan valtaan pääsemistä ja vallan käyttämistä. Vallitseva käsitys myös on, että puolueet voivat juuri hallituksessa parhaiten edistää tavoitteitaan. Miksi Vasemmistoliitto on ainoa puolue, jossa hallitukseen osallistumista vastustetaan periaatteellisista syistä?
Jotkut vasemmistoliittolaiset ovat valmiita osallistumaan hallitukseen vain silloin, kun hallitusohjelma vastaa puolueen ohjelmaa. Lienee helppo ymmärtää, että tämä on mahdollista vain, jos vasemmisto saavuttaa vaaleissa enemmistön, tai ainakin selvästi suurimman puolueen aseman. Se ei näytä olevan näköpiirissä vähään aikaan.
Oppositiokaudet eivät edes sinällään ole lisänneet vasemmiston kannatusta. Jos asioihin halutaan hallituksen kautta vaikuttaa, on oltava valmis kompromisseihin. Se on vaikeaa ja turhauttavaakin, mutta muuta tietä ei ole.
Aika monet vasemmistolaiset vastustavat hallitukseen osallistumista kuitenkin syvällisemmistä syistä. Ne vaativat tarkastelemista.
Hallitukseen osallistumisen periaatteellisten vastustajien perusnäkemys on vanhentunut. Se voidaan tiivistää seuraavasti: Valtio on hallitsevan luokan väline muiden luokkien alistamiseksi tahtoonsa, viime kädessä vaikka väkivalloin. Valtion pääesikuntaan, hallitukseen, ei siis pidä osallistua, vaan tulee koota ihmisiä toimintaan ”väärä politiikkaa” vastaan taivaan tulemista eli toisenlaisen poliittisen ja taloudellisen järjestyksen syntymistä odoteltaessa. Käsitys oli oikea Marxin ja Leninin aikana, mutta ei enää.
Yleisen äänioikeuden ja demokraattisten menettelytapojen ja oikeusvaltion vakiintuminen, kansalaisyhteiskunnan, erityisesti ammattiyhdistysliikkeen, vahvistuminen, ja riippumattomien tiedotusvälineiden vahva asema ovat muuttaneet tilanteen monissa kehittyneissä maissa.
Valtio on nyt nähtävä yhtenä areenana, jolla eri yhteiskuntaryhmät ja niitä edustavat puolueet käyvät jatkuvaa kamppailua etujensa ja aatteellisten pyrkimystensä toteuttamiseksi. Samaa kamppailua käydään yhteiskunnan kaikilla sektoreilla ja tasoilla. Luontevasti myös valtion hallitus on tällaisen kamppailun yksi kenttä.
Mahdollisuus valtion väkivaltakoneistojen käyttämiseen on toki edelleen olemassa, kuten nähtiin vaikkapa Helsingin Kalasataman romanien leiriä purettaessa. Pakkotoimien kohdistaminen on silti sekin poliittisen ja aatteellisen kamppailun asia. Toisinaan toiset ryhmät voittavat, välillä toiset.
Suomen kaltaisten nykyaikaisten yhteiskuntien pääkehityssuunta on kapitalismin vahvistuminen, ”täydellistyminen”. Kapitalistiset yhteiskuntasuhteet ulottuvat yhä useammalle yhteiskunnan alueelle ja yhä syvemmälle ihmisten elämään. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, eikä välttämättä johda yhteiskuntaelämän täydelliseen ”kapitalisoitumiseen”.
Ihmiset elävät yhä myös inhimillistä elämää, jota luonnehtivat vapaaehtoinen vaihtaminen, pyyteetön toisista huolehtiminen ja rakkaus. Vasemmiston strateginen päätehtävä on ylläpitää ja luoda rakenteita ja käytäntöjä, jotka vahvistavat toisenlaisten yhteiskunnallisten kanssakäymisen muotojen ja rakenteiden säilymistä ja syntymistä. Hyvinvointivaltio on parhaimmillaan ollut itsessään tällainen rakenne. Sitä on kuitenkin tietoisin poliittisin päätöksin murennettu 1970-luvun lopulta.
Maksuttomat (esim. kirjastot) ja halvat (esim. terveyden- ja sairaudenhoito) kunnalliset palvelut, kattava sosiaaliturva, ympäristön monimuotoisuuden säilyttäminen, vapaaehtois- ja sosiaalinen harrastustoiminta (esim. kuorot ja urheiluseurat), ammattiyhdistystyö, perinteinen ja uusi osuustoiminta, epäkaupallinen taide ja kirjallisuus, toiminta tietoverkoissa, ja monet muut, ehkä vielä keksimättömät toiminnan ja elämän tavat, tarjoavat vaihtoehdon kapitalistisille yhteiskuntasuhteille.
Vasemmiston suuri strategisen päätehtävän tärkeä osa talouselämän riittävä valvonta ja sääntely, jotta toistuvia talouskriisejä voitaisiin ehkäistä tai ainakin loiventaa. Juuri nyt hallitukseen menoa puoltaa myös julkisen talouden ja palveluiden puolustaminen taantuman uhatessa.
Vasemmistoliiton pitää siis olla kapitalismiin kriittisesti suhtautuva puolue, oli se sitten hallituksessa tai parlamentaarisessa oppositiossa. Kapitalismin vastaiseksi puolueeksi sen paremmin Vasemmistoliitolla, kuin millään muullakaan puolueella ei ole edellytyksiä, koska perusteltua ja uskottavaa vaihtoehtoa kapitalismille ei tällä hetkellä kukaan pysty esittämään.
Vasemmistoliiton täytyy näin pitää kiinni ohjelmastaan ja tavoitteistaan kaikissa tilanteissa, samalla kun sen on oltava valmis joustavasti tekemään kompromisseja, jotta voidaan ainakin lähestyä ohjelman tavoitteita. Tällainen politiikan tekeminen on tietenkin kaikkein vaikeinta. Paljon helpompaa olisi aina sanoa ei ei, tai kyllä kyllä, satoi tai paistoi.
Periaatteellinen hallitukseen osallistumisen vastustaminen, tai politiikka, joka käytännössä johtaa aina samaan tulokseen, parlamentaariseen oppositioon, on tietenkin mahdollinen linjavalinta. Sellainen valinta pitäisi vain kertoa avoimesti ihmisille vaalikampanjoiden aikana ja välilläkin. Se tarjoaisi kansalaisille mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä kapitalismia vastaan. Mutta tämä linja ei johtaisi mihinkään käytännön tuloksiin, vaikka sankarillisiin, joskin ennalta tuhoon tuomittuihin kamppailuihin. Minua tällainen, pelkkä symbolinen politikoiminen ei kiehdo.
Tällä kertaa hallitukseen osallistuminen oli mahdollista kolmesta syystä. Ensiksi, hallitusohjelma on siedettävä nykyisten poliittisten voimasuhteiden vallitessa ja viennin sekä kokonaistuotannon supistuessa. Toki ohjelmassa on vakavia ongelmia, kuten valtion omien menojen ja kuntien valtionosuuksien leikkaukset sekä mahdollisuus kuntien uuteen yhdistämisaaltoon, kun edellisen jälkiä vielä siivotaan. Tuloveron korottamisen mahdollisuudestakin luopuminen oli katkera myönnytys kokoomukselle.
Toiseksi, hallituksen sisäiset ja hallituspuolueiden keskinäiset voimasuhteet ovat sellaiset, että kokoomus ei pysty yksin sanelemaan mitään ratkaisuja, eikä Vasemmistoliiton kantoja voida suoralta kädeltä sivuuttaa. Mahdollisuus vaikkapa vasemmiston yhteisvoimaan perustuvaan aktiiviseen työvoimapolitiikkaan on olemassa.
Kolmanneksi, hallituspuolueiden enemmistö edustaa ainakin julkisesti arvoja, joiden pohjalta voidaan yhteisvoimin rajata etenkin Perussuomalaisten piirissä muhivan rasistisen, muukalaisvihamielisen ja naisvastaisen aatemaailman leviämistä. Perussuomalaisten monet lausunnot edustavat demokratian ja moniarvoisuuden vastaisuutta.
Tietenkään vasemmistopuolueen ei pidä aina mennä hallitukseen, mihin vaikkapa Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) näyttää olevan valmis. Viime kesän hallitusratkaisun yhteydessä monet vasemmistolaiset punnitsivat hallitukseen osallistumisen hyviä ja huonoja puolia juuri nykyisessä tilanteessa. Osa päätyi vastustamaan hallitukseen osallistumista. Tämä ei ole ongelma. Jokaisella saa tietysti olla oma mielipide ja asiat voidaan aina nähdä eri tavoin. Puolueen pitää avoimesti ja demokraattisesti päättää kantansa, kuten nyt tapahtuikin.
Monet hallitukseen menoa tällä kertaa vastustaneet toverit ovat sittemmin ilmaisseet solidaarisuutensa puolueelle, joka enemmistöpäätöksellä osallistumisesta päätti. Tällaisen demokraattisten menettelytapojen kunnioittamisen soisi olevan vasemmistossa vallitsevana käytäntönä.
Jos todella merkittäviä linjanvetoja ei pysty hyväksymään, on tehtävä omia henkilökohtaisia ratkaisuja. Itse vetäydyin edellisen hallituskauden alkaessa Vasemmistoliiton toiminnasta kokonaan, koska päätös oli mielestäni silloin väärä. Nyt olen taas jo vuosia osallistunut puolueen toimintaan, koska pahimmat ”oikeistolaiset” ovat siirtyneet johtotehtävistä sivuun, muihin puolueisiin tai yritysten palvelukseen ja Vasemmistoliiton linja on selkeytynyt.
uutiskirje 
