”Remonttiyrityksellä, jossa työskentelin projektipäällikkönä, oli aiemmin ollut hyvä nimi alalla. Sen oli perustanut 1960-luvulla kaksi veljestä, toinen muurari, toinen maalari – molemmat ylpeitä ammattimiehiä – ja työn laatu oli perinteisesti ollut erittäin korkea. Kaksituhattaluvun alussa, molempien perustajista siirryttyä eläkkeelle, firma myytiin, eikä uusi johto säilyttänyt entisestä muuta kuin nimen ja Y-tunnuksen.”
Tässä tiivistettynä suomalaisen laaturakentamisen kasvojennuorennusleikkauksen peruskuvio, jonka Tuomas Vimma paljastaa romaanissaan Raksa. Entisen laatufirman palkkalistoille jää projektipäällikkö ja firman nimellinen omistaja. Loput hoidetaan virolaisilla, venäläisillä ja slovakialaisilla keikkatyömiehillä. Suomalaiset raksaduunarit ovat liian kalliita, koska tuntevat liian hyvin työehtosopimukset.
Vanhojen kivitaloasuntojen korjausrakentamiseen erikoistuneen rakennusyhtiön omistajan tytär Danika tiivistää rakennusalan ongelman ytimen todetessaan, että Suomi on täynnä kaiken maailman ämpärifirmoja, joiden takuut ovat voimassa tasan niin kauan kuin Transportterin perävalot näkyvät:
”Huoneistoremontti on toiseksi suurin rahallinen satsaus mitä tavallinen ihminen elämänsä aikana tekee. Ja melko usein sillä on a) fyrkat jo valmiiksi lopussa, kun se on just tehny sen suurimman, eli hankkinut omistusasunnon, ja b) se ei tajuu hölkäsen pöläystä siitä, mihin se on ryhtymässä.”
Miten siis peruskorjausfirma voisi olla rehellinen asiakasta kohtaan ja ratkaista asiakkaan ongelmat järkevimmällä tavalla ja samalla kääriä siitä firmalle sopivankokoiset voitot. Jotta sekä asiakas että remontin tekijä voisivat olla taloudellisesti ja henkisesti sujut?
Raksan kertojaminä, työttömyyteen kyllästynyt opistoinsinööri on sen verran veijaritarinamaisen ilmava persoona, että lukija saa vapaasti asettua mille katsantokannalle tahansa.
Tarjolla on näkymiä, miten uusliberalistisella tavalla remonttifirmat hoitavat kotien remonttiurakat. Asiakkaan etu ei ole etusijalla. Kusetus on.
Ainakaan kodin laaturakentamisen turvajoukkoina ei remonttifirmoja voi romaanin perusteella pitää.
Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja Arvo Turtiainen voivat vilkuttaa pilven reunalta, että heidän rakastamansa Stadi murteensa rikkauksineen pääsee Vimman romaanissa hienosti esiin.
– Mä kilautan nyt tassun ja tuun sinne, tarkoittaa minä soitan taksin.
Asics-juoksulenkkarit jaloissaan hiippakuntaa vaihtava tarkoittaa kuusikymppistä lenkkipolulle kuollutta.
– Puuroluola ammoisena tuijottava on jäänyt suu auki isojen asioiden edessä.
Hautajaiset ovat monttukemut ja hautajaisosuus kuoppaosuus ja hautapaikka Hietaniemen pieni yksiö.
Raksa jakaa varmaankin rajalinjat kahtia. Kumpiko puoli siinä edustaa ns. työläiskirjallisuutta, kumpiko ei?
Kössi Kaatra määritteli 1924 työläiskirjallisuuden: Sen on kohottava yksilöllisten ristiriitojen ”naukumisesta” luokan yhteisen kohtalon ja tehtävän tajuamiseen.
Kirjailijan horisontin on avarruttava yleismaailmalliseksi, samalla kun hänen näkemyksissään säilyy ”takapihan ja köyhälistökorttelin kaikupohja.”
Työläiskirjailijan on katseltava maailmaa ja elämänmenoa korkeammasta tornista kuin pelkästään puolueen katonharjalta. Työläiskirjailija ei saa olla porvarillisen kollegansa tavoin taiteen tärvelijä, käpertäjä ja tuhoaja vaan sen kohottaja, osatekijä maailman ja ihmiskunnan uudestimuovailussa.
Onko näillä näkemyksillä ja määritelmillä enää käyttöä, että kirjailijan on tajuttava maailma proletariaatin näkökulmasta? Siinä yksi peruskysymys kirjallisuudelle, kun kirjallisuuden markkinahenkisyyden tendenssinä on pelkästään myyntiluvut.
Raksa avaa ikkunoita moneen suuntaan ja teoksen aihe ja juoni kantavat alusta loppuun kuten kurkihirsi.
Tuomas Vimma: Raksa. Gummerus 2011
uutiskirje 
