Venäjä on outo ja arvaamaton maa, joka tunnetaan verisistä vallankumouksista ja valtataisteluista, joille ei näy loppua vieläkään. Toimittajien murhat ja presidentti Putinin diktaattorin elkeet eivät eroa paljonkaan Neuvostoliiton ajoista.
Pahaksi onneksi Venäjän valtataistelujen kaiut ovat kantautuneet Suomeenkin ja hallinneet niin maan poliittista kuin taloudellistakin suuntaa ja ideologiaa. Suomalaisten kuvat suuresta ja pelottavasta naapurista ovatkin enimmäkseen kielteisiä.
Toisaalta vapaan markkinatalouden rantautuminen Venäjälle on avannut silmät myös huomaamaan valtavan maan mahdollisuudet ja etenkin sen edut kauppakumppanina. Siksi suomalaisten käsitykset Venäjästä ovat aika ristiriitaisia ja sekavia. Näin naapurista -kirja yrittääkin yhdeksän asiantuntijan voimin valottaa ja selvittää sekä median että tavallisten kansalaisten sotkuista Venäjä-kuvaa.
Esimerkiksi Stockmann saa kiittää menestystään siitä, että sillä on toimipisteitä Venäjällä.
Teemoja ovat muun muassa Venäjän historia Neuvostoliitosta nykypäivään, talouslehtien suhde nykyiseen Venäjään, median ja kansalaisten verkkokeskustelujen Venäjä-kuvien vertailu ja sen arvioiminen, miten vanhat pelonsekaiset käsitykset ja asenteet vaikuttavat nykyisiin suhtautumistapoihin.
Perussuhtautumistapoja löytyy kaksi: yhtäältä Venäjää pidetään vieläkin uhkaavana ja vieraana mahtina, toisaalta vapaalle markkinataloudelle avautunut maa nähdään valtavana hyödyntämättömänä kultakaivoksena. Edellinen asenne on tyypillinen etenkin tavallisille kansalaisille, jälkimmäistä kannattavat talouden toimijat ja talouslehdet.
Jo keskiajan lopulla Venäjä irtautui länsimaista ja länsimaisesta kristillisyydestä ja siirtyi mystisen idän piiriin. Suomi oli Ruotsin vallan aikoina ollut osa länttä, mutta 1800-luvulla Ruotsista irrottautumisen jälkeen joutui itäisen naapurinsa vallanhimon kohteeksi. Sortovuodet olivat ensimmäinen traumaattinen kokemus, mutta kommunismin päästyä valtaan traumaattiset kokemukset pahenivat ja syvenivät. Talvisota synnytti kuuluisan ” ryssävihan”, joka ei ole vieläkään täysin laantunut.
Toisen maailmansodan jälkeenkin suomalaisten piti alistua ja mielistellä Neuvostoliittoa kaikin tavoin, ja myös sananvapautta viljelevän ja vaalivan median piti tarkoin valita sanansa, kun se kommentoi itäisen naapurin aikeita ja liikkeitä.
Psykedeelisen kumouksellisuuden – myös monien nuorten vasemmistolaisten piireissä – kulta-aikana, 1960-luvulla Neuvostoliitto jatkoi vanhalla aggressiivisella linjallaan ja jyräsi tankeillaan 1968 Tšekkoslovakiaan. Suomessa jopa vasemmistolaiset lehdet paheksuivat tapausta, mutta kritiikki piti tuoda esiin epäsuorasti rivien välissä. Jotkut tuomitsivat kommunismin lähtökohtaisesti väkivaltaiseksi opiksi.
1970-luvulla kritiikki vaimeni ja sekä oikeisto että vasemmisto palasi ruotuun. Afganistanin miehitystä ei juurikaan uskallettu tai haluttu arvostella. 1980-luvullakin kritiikki oli vielä vaimeaa ja jopa Tšernobylin ydinvoimalan räjähtämistä kommentoitiin hyvin varovaisesti ja vähätellen.
Vasta 1990-luvulla, kun kommunismin kuolema ja kuoppaaminen oli varmaa, uudet vapaammat tuulet alkoivat puhaltaa niin mediassa kuin muuallakin. Suomalainen media raportoi suoraan ja kaunistelematta niin vanhoista kuin uusistakin vääryyksistä ja epäkohdista. Niitä riittää nykyäänkin toimittajien murhista ympäristötuhoihin ja pienten valtioiden valtaamisiin.
Talouslehdet löytävät Venäjältä paljon hyvää ja esimerkiksi Stockmann saa kiittää menestystään siitä, että sillä on toimipisteitä Venäjällä. Talouslehtien mielestä Venäjän nousevaan ja länsimaistuvaan keskiluokkaan tulisikin kiinnittää enemmän huomiota kaikkien negatiivisten tapahtumien keskellä.
Tavallisen kansan verkkokeskusteluista piirtyy hyvin ristiriitainen kuva Venäjästä. Yhtäältä on huomattu, että Venäläiset eivät ole kasvottomia ja anonyymejä ”ryssiä” , vaan he ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Toisaalta – osaksi rikollisuuden, korruption ja Putinin vuoksi – venäläisiä pelätään ja pidetään uhkaviina. Joskin kielteisiä kantoja pehmennetään retorisesti ja ulkoistetaan toteamalla , että ”ne ja ne sanoivat niin ja niin”.
Kirja tuo esiin sen, että Venäjä-pelon taustalla kummittelee vuosituhantinen jako rationaaliseen ja luotettavaan länteen ja mystiseen ja arvaamattomaan itään. Kiintoisaa olisi tutkia, johtuuko myös muiden maahanmuuttajien kammo ja vainoaminen juuri tästä jaosta.
Muuten monipuolinen ja perusteellinen Näin naapurista olisi voinutkin tarttua filosofisemmalla otteella tähän vanhaan jakoon ja pureutua siihen laajemmin ja syvemmin. Onhan koko jako länsimaiden aikaansaannosta ja näin se heijastaa länsimaisten ihmisten piilotajuisia kuvia ja pelkoja.
Näin naapurista -kirjan rinnalla kannattaisikin lukea Edward Saidin aiheeseen perin pohjin porautuvaa klassikkoteosta Orientalismi, joka käännettiin viime vuonna vihdoin suomeksikin.
Lotta Lounasmeri ( toim.): Näin naapurista. Median ja kansalaisten Venäjä-kuvat. Vastapaino 2011. 290 sivua.
uutiskirje 