Muistan nuorena miehenä osallistuneeni miekkareihin, joissa huudettiin ”Alas tulopolitiikka – alas luokkasopu”. Taisin itsekin osallistua kuoroon.
Kesti reilut parikymmentä vuotta – euroaikaan saakka – ennen kuin huuto kuului työnantajajärjestöjen kokoushuoneisiin. Kun teknologiateollisuuden ydinyritysten rahoitus on muuttunut yhä riippuvaisemmaksi kansainvälisistä rahoitusmarkkinoista, niin yrityksillä ei enää ole mitään syytä pitää yllä kansallisia tulontasausjärjestelmiä. Tulontasauksiin liittyy usein vielä työn laadullisia kehittämisvaatimuksia, jotka sitovat yrityksiä kansalliseen lainsäädäntöön.
Pikemminkin, kaikki olisi päätettävä yrityksissä ajankohtaisen globaalin markkinatilanteen mukaan. Työnantajien vastahuuto kuuluikin muutaman vuoden ajan: ”Alas tulopolitiikka – alas kansallinen luokkasopu!”
Finanssikapitalismissa velat ovat rahan teon polttoainetta.
Kun nyt kuitenkin taas kerran tehtiin koordinaatio-, kehys- tai tuposopimus, se kertoo ankarasta kädenväännöstä työnantajien leirissä: työnantajat ovat nyt hyväksymässä osaltaan perussuomalaisten ohjelman: nousu impivaaralle on helpompaa kuin katsoa suoraan kansainvälisen finanssikapitalismin jääkylmiin silmiin. Silmät umpeen, kyykkysopimus ja sitten kyykkyä pelaamaan – kansallisin säännöin.
n
Mitä näemme, jos uskallamme avata silmämme aivan levälleen?
Teknologisesti kehittyneiden kansallisvaltioiden – myös Suomen – velkaantumisen perussyy on siinä, että osaavan, tietävän, jaksavan, kyvykkään ja terveen, läpi elämän työkykyisen kansalaisen aikaansaaminen ja ylläpitäminen tulee roimasti kalliimmaksi kuin se arvo, jonka työllämme tuotamme, koska tuottavuuden noustessa tuoteyksikköä kohden syntyvä arvo on yhä pienempi.
Ajatelkaapa vain vaikka montako sataa miljoonaa puhelinta Nokian on myytävä pysyäkseen pystyssä. Tuottamamme arvo skaalataan vielä maailmanmarkkinoilla, joilla on jo satoja miljoonia toimijoita, joiden teollisen työvoiman tuottamiskustannukset ovat murto-osa omastamme.
Suomen ja Euroopan vastaus tähän haasteeseen on ollut: tietoteollisuus ja innovaatiot. Tämä etu on jo menetetty. Kiinalaiset ja intialaiset teknikot, insinöörit ja asiantuntijat ovat yhtä päteviä kuin meikäläiset mutta kertaluokkaa edullisempia työntekijöitä – ja heitä on monta kertaluokkaa enemmän.
n
Tieto on taloudellisesti tuottavinta silloin, kun se on kaikkien saatavilla. Tiedon yksityistäminen teollisuudeksi tulee todella kalliiksi, kaikille. Tiedon teollistamisen tie ei voi olla Suomen eikä Euroopan tie.
Kaikki sellaiset yhteiskunnan toiminnot, jotka ovat keskeisiä osaavan, pätevän ja jaksavan työvoiman tuottamisessa – kuten koulutus, terveys- ja sosiaalihuolto – ovat finanssitalouden kannalta tuottamattomia kuluja ja rasitteita, jollei niitä yksityistetä eli kansallisesti palveluiden kautta jaettu sosiaalinen palkka on siirrettävä itse kunkin taskuun yksityisten palveluiden ostovoimaksi. Siis: verot alas!
Tällöin yhteiskunnallinen synteesi tapahtuu yhä pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin hinnanmuodostuksen kautta markkinoilla. Tähän tarvitaan viime kädessä vain yksi suhde: cashnexus eli käteismaksusuhde. Kaikki muu on turhaa. ”Me luotamme enemmän markkinavoimien paineeseen kuin poliittiseen paineeseen … markkinat ovat tässä armottomampia” (Jyrki Katainen TV1 Ykkösaamu 22.10.).
n
Ainoa osa, jonka saamme yhdessä tuottamastamme kansallisesta vauraudesta yhdessä hoidettavaksemme, on kansallinen velka (Marx). Velkaantumisella olemme lykänneet pakollisia ja välttämättömiä elämämme tuottamia kustannuksia. Julkisen velan keskeinen poliittinen tehtävä on juuri ollut kanavoida resursseja välttämättömiin sosiaalisiin hankkeisiin.
Finanssikapitalismissa velat ovat rahan teon polttoainetta. Viime kädessä pankit ja sijoitusyhtiöt nyhjäisevät tyhjästä miljardeja miljardien jälkeen edellyttämällä meiltä yhä pitemmälle meneviä sitoumuksia meidän kaikkien vielä tekemättömään työhön.
Työtulojen osuuden roima pudotus suhteessa arvonmuodostukseen on realisoinut kotitalouksien lähes räjähdysmäisen velkaantumisen ja velkavankeuden. Kotitalouksien velkahan on maksamatonta palkkaa, josta kaiken lisäksi maksamme välityskorkoa pankeille. Yhä suurempi osa yhdessä tekemästämme ja tuottamastamme on siten saatettu cashnexus-muotoon: jokainen tulkoon toimeen omillaan ja omilla rahoillaan, velallisina velkamarkkinoilla.
n
Esimerkiksi Euroopassa käytetään vuositasolla noin 150 miljardia euroa mainontaan ja suoramarkkinointiin. Tämä jättiläismäinen kansalaisten taivuttelujärjestelmä on kehittynein ja systemaattisin propagandajärjestelmä mitä historia tuntee. Se siirtää huomiomme pohjattomiin ja rajattomiin symbolisiin tarpeisiin irrottaen ne materiaalisista, tavaroiden tuottamiseen ja käyttöön liittyvistä rajallisista arvoista, käyttöarvoista.
Tämä on paradoksaalista: mitä enemmän melskaamme ei-materiaalisista arvoista, sitä enemmän käytämme luonnon materiaalisia resursseja (Juliet Schor). Hämmästyttävintä on, että shoppailusta sinänsä – jolloin on toissijaista mitä ostetaan – on muodostumassa keskeinen ”julkinen” yhdessäolon tila ja aika.
Mitä siis näemme? Työnantajat olivat hetken oikeassa: kansallisen tulopolitiikan aika on ohi. Nyt tehdään eurooppalaista tulontasausta tuhansilla miljardeilla euroilla. Se on kuitenkin ajanpeluuta eurooppalaisten kohtalolla. Mittakaava on jo globaali. Luokkasovusta ei ole tietoakaan. Me seuraamme tätä armotonta taistelua impivaaraan rakennetuista katsomoista kauhistellen maailman menoa. Otsikon iskulauseen toteuttajat löytyvät siis aivan muualta kuin työväenliikkeestä; historian ivaa, jälleen kerran.
n
Teknistaloudellisten innovaatioiden edellytyksenä on talouden ”luova tuho”, joka irrottaa työtä ja voimaa markkinoille uudelleen organisoitavaksi, siis työttömiksi työnhakijoiksi. Työttömyyttä on ratkottu ikiajat sosiaalipoliittisena toimeentulokysymyksenä. Tämä on erinomaisen kallista meille. Se on myös perussyy siihen, että työnantajat saattoivat sulkea silmänsä pahalta maailmalta.
Nykyisen teknistaloudellisen edistyksen tosiasiallisena edellytyksenä on nyt sellaisen yhteiskunnallisen kehyksen rakentaminen, jossa – kuten sanonta kuuluu – ”jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.
Tämä tarkoittaa yhteiskunnallisen kehitysalustan rakentamista jokaiselle. Työttömyys on siis koulutuspoliittinen haaste: yhteiskunnallinen edistys ja itse kunkin henkilökohtainen kehittyminen kansalaisena ja työntekijänä edellyttää jatkuvuutta, siis uskoa, toivoa ja valtaantumisen kokemusta omasta elämästä.
Velallisuus voi olla myös valtaantumisen ja vapauden lähde. Velka on yhteiskunnallinen suhde. Olemme lukemattomissa eri merkityksissä velkaa toinen toisillemme. Velka on tapa liittää ihmisiä yhteen yhteisiin ponnistuksiin ja vapauttaa heidät tekemään yhdessä sovittua ja arvostettua. Tärkein yhteiskunnallinen rikkautemme – oma aika – on meidän jokaisen velkaa kaikille, jotka työtä tekevät.
Yhteisöllinen velallisuus on vanhempaa kuin voiton tekeminen. Voiton tekeminen velalla on tuhoisaa. Se rakentaa ihmisten välisiä suhteita cashnexus-pohjalta. Se tuhoaa sosiaaliset sidoksemme ja vapauttavat velkasuhteemme, siis mahdollisuudet poliittiseen tahtoon ja keskinäisin luottamussuhteisiin.
Jos minun ja sinun vapaa kehitys on ehto sille että kaikki voisimme kehittyä, on velan oton ja annon perustuttava muuhun kuin voiton tekemiseen. Jos myönnämme sen, että itse kunkin vapaan kehityksen edellytyksenä oleva vapaa aika on kaikkien työtätekevien yhteisten ponnistusten tärkein tulos, sidoksemme toinen toisiimme ei voi perustua rahan tekemiseen rahasta vaan ajalla mitattuun ja työn kiinnostavuudella skaalattuun työpanokseen. Yhteiskunnallisen innovaatiolistan kärjessä ovat siis seuraavat kolme hanketta:
1. Palkka-, opinto- ja perustulon keskinäissuhteiden määritys siten, että sellainen yhteiskunnallinen instituutio kuin ”työttömyys” voidaan tuhota.
2. Funktionaalisen tulonjaon muuttaminen niin, että sosiaalisen palkan kautta kaikille voidaan rakentaa tukeva kehitysalusta kaikkia eri elämänvaiheita ja -tilanteita varten.
3. Tietotuotannon avaaminen kaikilta vaiheiltaan ja osiltaan yhteiseksi hyväksi ja varallisuudeksi.
Taloudellisessa katsannossa vapaan työn -malli on ekologisesti ja inhimillisesti tuottavampi kuin syrjäytymiseen, työttömyyteen, pakkotyöhön, taloudelliseen eriarvoisuuteen, shoppailuun ja käteismaksusuhteeseen perustuva talous.
Tulee mieleen toinenkin muistuma 1970-luvulta, nimittäin Jean-Paul Sartren tokaisu: ”Vallankumouksen tavoitteena ei ole tehdä jokaista onnelliseksi. Tavoite on tehdä jokainen vapaaksi ja vieraantumattomaksi kuitenkin riippuvaisena toinen toisestaan.”
Kirjallisuutta:Dienst, R. 2011. The Bonds of Debt. Borrowing against the Common good. London: Verso.Foster, J. B., Clark B., York, R. 2010. The Ecological Rift Capilism’s war on the earth. New York: Monthly Review Press.
uutiskirje 