VUOSAARI (Suomi 2012). Ohjaus: Aku Louhimies. Käsikirjoitus: Louhimies, Mikko Kouki, Niina Repo. Kuvaus: Tuomo Hutri. Pääosissa: Laura Birn, Mikko Kouki, Lenna Kuurmaa, Deogracias Masomi, Matleena Kuusniemi, Amanda Pilke, Jasper Pääkkönen, Pekka Strang. Ensi-ilta on 3.2.
Vuosaari on itäistä Helsinkiä, jonne kulkee metro ja josta voi paeta laivalla. Ja kuten mistä tahansa Suomesta, Vuosaarestakaan ei päästä linnaan, sinne joudutaan. Piirteet tulevat tarkennetuiksi Aku Louhimiehen tähän mennessä parhaassa elokuvassa.
Talvi on tapahtuma-ajankohdaksi hyvä ratkaisu, sillä Vuosaari on kesällä hyvin erilainen paikka. Ihmissuhdepuoli hallitsee, miljöö jää paljolti anonyymiksi kerrostalokulissiksi, ”melkein mikä tahansa lähiö” -tyyliin.
Tummista varjoista huolimatta Vuosaari on kaikkea muuta kuin synkeä nykydraama.
Vuosaari ei ole termin tiukassa merkityksessä realistinen draama. Siinä on silti tuhti annos elämän realismia, kiitos rikkaan tematiikan.
Tarinan ytimessä sykkii rakkauden jano, joka saa mitä vivahteikkaampia ilmenemismuotoja. Seksikohtausten runsaus liittyy saumattomasti verevään, elämänmakuiseen kokonaisuuteen.
Vuosaari luo inhimillisten perustarpeiden äärellä voimallisen vision elämästä nyky-Suomessa.
Kun pelkän fyysisen nautinnon parista siirrytään pari ratkaisevaa piirua henkisemmälle tasolle, aletaan puhua rakkaudesta. Tämän elokuva osoittaa simppelisti ja nätisti. Se tarkoittaa vaikkapa kohtausta, jossa Eestin Viivi ehdottaa kumppanille myös yhdessä nukkumista.
Aikuinen angsti painaa päälle rakoilevissa parisuhteissa, vakavassa sairastumisessa, yksinhuoltajuuden heijastusvaikutuksissa, ylipaino-ongelmissa, rahahuolissa, väkivallan uhassa tai jenkkivieraan kokemassa koti-ikävässä.
Eräs nuori saa elämänsä opetuksen halussaan ”olla jotain”, siis julkkis.
Maahanmuuttajat läheltä ja kaukaa kuuluvat oikean Vuosaaren katukuvaan. Tämän kansainvälisyyden elokuva välittää näppärästi tiivistettynä, samoin tiukan luokkajaon: mukana on useamman kerroksen väkeä.
Erityisen koskettavasti Vuosaari tavoittaa lasten kokeman tuskan. Maahanmuuttajapojan osana on olla ensin äitinsä hyljeksimä tämän pelehtiessä uuden miesystävänsä kanssa.
Pahempi on silti koulukiusatun osa. Ongelman ratkaisu on ehkä yliampuva, mutta symbolinen viesti on oikea: pitää olla kyky puolustautua, muuten kaikki voi luhistua.
Elokuvan negatiivisimman henkilön leiman saa pitkiä työpäiviä tekevä, taloudellisesti hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja. Hän on hankkinut seitsemänvuotiaalle jälkikasvulleen seuralaiseksi lemmikin, ja seurauksena on hyvin murheellinen luku elokuvan rakkausverkostoon.
Tummista varjoista huolimatta Vuosaari on kaikkea muuta kuin synkeä nykydraama. Elokuvasta hahmottuu varsin rankan väännön päätteeksi vapauttava hyvän mielen raina, jossa kipeimmätkin haavat saadaan paikatuiksi.
Vuosaaren tunnekentällä on tilaa, siihen mahtuvat niin karkeus ja kovuus kuin herkkyys ja hellyyskin. Traagisen ja koomisen raja on paikoin hyvin häilyvä.
Aku Louhimiehen ohjaus on intensiivistä, hänen otteessaan on sekä hillittyä tarkkailijaa että alkuvoimaa. Vuosaari on taiten koottu mosaiikki, kypsempi ja astetta valoisampi rinnakkaisteos hänen aiemmalle elokuvalleen Paha maa (2005).
Siitä tuttu isohko henkilökollektiivi ja draaman kulku useampien pikkutarinoiden puitteissa ovat voimaa. Katkelmallisuus ja lyhyehköt kohtaukset luovat kerrontaan tiivistunnelmaisen imun. Vastaava on tuttua muun muassa elokuvista Magnolia (1999), Amores Perros (2000) ja Joki (2001).
Laura Birn ja Mikko Kouki ovat näyttelijäkaartin väriläiskiä. Matleena Kuusniemen katseissa ja repliikeissä yhtyvät elämäänsä tyytymättömän nuoren porvarisrouvan kyynisyys, ylimielisyys ja epätoivo.
uutiskirje 
