Vanhemmat lukijat muistanevat vielä uutiskuvia Havannasta vuoden 1959 ensimmäisinä päivinä: väkijoukot hurraavat kadunvarsilla rennonoloisille ja rääsyisiin maastopukuihin sonnustautuneille sotilaille, jotka panssareidensa päältä vilkuttavat hymysuin takaisin. Huomion kuvissa vangitsevat miesten siistimättömät hiukset ja parrat, sillä parran kasvattaminen oli 1950-luvulla harvinaista. Havannalaiset antoivatkin tulokkaille lempinimen los barbudos, partasuut. Nimessä oli sympaattisen romanttinen kaiku. Sierra Maestran vuorilla taistellut kapinallisarmeija oli tehnyt vallankumouksen, ajanut diktaattori Fulgencio Batistan maanpakoon. Kuubalaiset odottivat vapautta, joka kuitenkin merkitsi eri asioita eri ihmisille.
Keitä olivat nämä partasuut, joita koko Kuuban kansa näytti noina päivinä ihailevan? Tunnuksinaan heillä oli Kuuban kansallislippu ja puna-musta käsivarsinauha, johon oli kirjoitettu valkoisin kirjaimin M-26-7, Movimiento 26 de Julio, Heinäkuun 26:n päivän liike.
Liikettä johti neljä nuorta miestä: Castron veljekset Fidel ja Raúl, Camilo Cienfuegos sekä argentiinalainen lääkäri Ernesto Che Guevara. Cienfuegos kuoli lento-onnettomuudessa muutamaa kuukautta myöhemmin, ja Guevara surmattiin CIA:n tukemassa operaatiossa Boliviassa vuonna 1967. Ylintä valtaa Kuubassa ovat koko vallankumouksen jälkeisen ajan pitäneet käsissään ensin Fidel ja nyt pikkuveli Raúl Castro.
Fidel Castro on Farberin käsityksen mukaan hyväntahtoinen diktaattori, vasemmistolainen caudillo.
Vuoden 1959 alussa kukaan ei olisi osannut ennakoida, että vain vähän yli kahdessa vuodessa Kuuba julistautuisi ”sosialistiseksi”, että kaikki poliittinen valta ennen pitkää keskitettäisiin uudelle Kuuban kommunistiselle puolueelle, ja että vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa koko talouselämä pienimpiä kahviloita ja kampaamoita myöten siirrettäisiin valtion omistukseen. Kuubasta tuli maa, joka poliittisesti ja yhteiskunnallis-taloudellisesti oli Neuvostoliiton kopio.
Kritiikkiä vasemmalta
New Yorkissa asuva historioitsija, Brooklyn Collegen emeritusprofessori Samuel Farber pyrkii uudessa, erinomaisen mielenkiintoisessa kirjassaan vastaamaan Kuubaa koskeviin kysymyksiin. Niistä tärkeimpiä ovat sellaiset kuin, miksi saarivaltiosta tuli kommunistinen. Kuinka diktatuurin vastainen poliittinen vallankumous muuttui yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi? Millaista on ollut Kuuban kehitys Castron aikana?
Puolanjuutalaiseen emigranttiperheeseen Kuubassa syntynyt Samuel Farber on Fidel Castron harvoja vasemmistolaisia kriitikoita. Farber toimi lukiolaisena Batistan vastaisessa liikkeessä 1950-luvun Kuubassa, mutta muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ennen Castron valtaantuloa. Hän pitää itseään vallankumouksellisena ja demokraattisena sosialistina ja arvostelee Castron diktatuuria näkökulmasta, jota voi kutsua klassiseksi, stalinismia edeltäneeksi marxilaisuudeksi.
Fidel Castro on Farberin käsityksen mukaan hyväntahtoinen diktaattori, vasemmistolainen caudillo. Työläisten ja kansan osallistuminen politiikkaan on Castrolle tärkeää, kunhan se rajoittuu johtajan maratonpuheiden kuunteluun ilman, että kansalaisilla on mitään mahdollisuutta kontrolloida vallanpitäjiä tai järjestäytyä demokraattisesti ja valtiosta riippumatta.
Saarto jättiläisen uhmaamisesta
Arvostellessaan Castron hallintoa demokratian puutteesta Samuel Farber tuomitsee samaan hengenvetoon Yhdysvaltojen ylläpitämän Kuuban saarron. Saartoa ja Kuubaa vastaan pohjoisesta harjoitettua monimuotoista valtioterrorismia Farber kutsuu rikolliseksi. Käsitystä, että Yhdysvallat vastustaisi Castroa siksi, että tämä on diktaattori, Farber pitää naurettavana sen valossa, millaisia tyranneja Yhdysvallat on tukenut Latinalaisessa Amerikassa ja muualla. Saarron todellinen syy on Kuuban itsenäisyys Yhdysvaltojen takapihalla, jättiläisen uhmaaminen.
Samuel Farber on tätä ennen julkaissut kaksi kirjan mittaista tutkimusta Kuuban vallankumouksesta ja sen taustasta. Hänen uusin, viime vuoden lopulla ilmestynyt kirjansa tarkastelee otsikkonsa mukaisesti Kuuban kehitystä vallankumouksesta tähän päivään. Kirja etenee pääosin kronologisesti, mutta keskittyy eri luvuissa yhteen tiettyyn teemaan, joita ovat taloudellinen kehitys ja elintaso, ulkopolitiikka sekä työläisten, afrikkalais-kuubalaisten, naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema vallankumouksen jälkeen. Kirjan loppuosa on omistettu toisinajattelijoille ja kriitikoille oikealta vasemmalle sekä lyhyehköön pohdintaan Kuuban tulevaisuudesta.
Kuuban valinnat
Kirjan ensimmäisessä luvussa Samuel Farber esittää tulkintansa siitä, miksi ja kuinka Kuubasta tuli kommunistinen. Asiasta on olemassa kaksi erilaista käsitystä, jotka Farber pyrkii osoittamaan vääriksi. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Fidel Castro oli kommunisti jo kauan ennen vallankumouksen voittoa. Hän salasi mielipiteensä, kunnes valtansa lujitettuaan paljasti todellisen karvansa ja liittoutui Neuvostoliiton kanssa.
Liberaalin ja vasemmistolaisen käsityksen mukaan Yhdysvallat ajoi vihamielisellä politiikallaan Kuuban Neuvostoliiton syliin. Ystävällisempi asennoituminen olisi ehkä voinut auttaa moniarvoisen demokratian istuttamista saarelle, olihan Kuuba varsin avoin ja vapaa yhteiskunta ainakin vuoden verran Batistan kukistamisen jälkeen.
Samuel Farber ei usko kumpaankaan tulkintaan. Fidel Castron varhaisesta kommunismista ei hänen mukaansa ole olemassa minkäänlaisia todisteita, ja on varsin mahdollista, ettei Fidelillä itselläänkään ollut mitään selvää käsitystä siitä, millainen yhteiskunta vallankumouksen jälkeinen Kuuba tulisi olemaan.
Käsitykseen, että Yhdysvallat ”pakotti” politiikallaan Kuuban kommunistiseksi ja Neuvostoliiton liittolaiseksi sisältyy Farberin mielestä kaksi naiivia oletusta. Toinen niistä on uskomus, että Yhdysvallat olisi tehnyt Kuuban kohdalla poikkeuksen yleisestä kielteisestä suhtautumisestaan kaikkiin vasemmistosävyisiin pyrkimyksiin Latinalaisessa Amerikassa ja varsinkin lähimmillä naapurisaarilla. Toinen väärä oletus on Farberin mielestä se, että Kuuban vallankumouksen johtajat olisivat pelkästään reagoineet siihen, mitä suuri pohjoinen naapuri teki, ettei heillä itsellään olisi ollut minkäänlaisia aatteita ja tavoitteita.
Vallankumouksen pääsuunnat
Fidel Castron perustama Heinäkuun 26:n päivän liike oli kirjava kokoelma monin eri tavoin ajattelevia ihmisiä, joita yhdisti viha Batistan diktatuuria kohtaan. Liikkeessä vaikutti kolme pääsuuntausta, joista liberaalinen oikeistosiipi halusi Kuuban vain palaavan perustuslailliseen demokratiaan. Näin ajatelleet syrjäytettiin jo ensimmäisinä kuukausina vallankumouksen jälkeen.
M-26-7:ssa toimi myös ei-kommunistisia vasemmistonationalisteja, jotka niin ikään saivat pian väistyä, sekä kolmannen suunnan kannattajina niitä, jotka suhtautuivat myötämielisesti kommunismiin ja Neuvostoliittoon. Liikkeen johtajista jälkimmäisiin kuuluivat Raúl Castro ja Che Guevara. Nuorempi Castro oli jopa toiminut Kuuban vanhan kommunistipuolueen PSP:n (Partido Socialista Popular) nuorisojärjestössä. Raúl Castrolla ja Chellä oli suuri vaikutusvalta Fidelin ja vanhojen kommunistien lähentymiseen.
Kohti Kiinan mallia
Samuel Farberin mukaan tärkein päätöksentekijä Kuuban vallankumouksen eri vaiheissa oli, ei kukaan muu kuin Fidel Castro itse. Farber siteeraa Marxia, jonka mukaan ihmiset tekevät historiansa, mutta he eivät tee sitä täysin vapaasti, vaan annetuissa olosuhteissa. Poliittisen vallankumouksen jälkeinen yhteiskunta Kuubassa tarjosi Fidel Castron kaltaiselle taitavalle poliitikolle mahdollisuuden mennä pitemmälle, toteuttaa myös yhteiskunnallinen vallankumous.
Mitään Neuvostoliiton valtiokollektivismista poikkeavaa ”mallia” Castrolla ei kuitenkaan ollut. Jo niin varhain kuin marraskuussa 1959 hän esimerkiksi alisti työläisten ammattiliitot valtion (Fidelin itsensä!) kontrolliin. Kuubasta tehtiin pikaisesti ainoa Euraasian mantereen ulkopuolinen kommunistimaa. Castroa rehellisempi Guevara sanoi lehtihaastattelussa kesällä 1963, että valinta itäblokin puolesta oli puoliksi pakon sanelema, puoliksi vapaa päätös.
Farber arvelee, että Raúl Castron ihanteena on nyt kiinalais-vietnamilainen poliittisen diktatuurin ja kapitalistisen talouden yhdistelmä. Kuubassa puoluettakin tärkeämmäksi saattaa osoittautua armeija, joka jo nyt hallitsee pääomistajana muun muassa tärkeäksi taloudelliseksi tekijäksi noussutta turismia. Kuuba on palaamassa jonkinlaiseen kapitalismiin.
Samuel farber: Cuba since the Revolution of 1959: A Critical Assessment. Haymarket Books 2011.
uutiskirje 