Tragikoomiset ja puolihullut miehet ovat Jari Lehtisen erikoisalaa. Hänen Mielekäs maailmanhistoriansa (Finn Lectura 2011) käsittelee nimestään huolimatta mielettömyyksiä, älyvapaita tekoja ja erikoisia sattumuksia.
Lehtinen puhuu nöyrästi ”tarpeettomasta tiedosta”, mutta kaikki historian marginaaleissa ja alaviitteissä tapahtunut ei ole suinkaan aivoja rasittavaa sälää. Mielettömyydetkin voivat heijastella kokonaisen aikakauden tunnelmia.
Hyvä esimerkki tästä on saksalainen taidemaalari Lothar Malskat, josta Lehtinen kertoo nasevasti ja lyhyesti. Laajennan henkilökuvaa ihan kuluttajavalistuksen nimissä, sillä syksyllä 2000 Malskatin Linnanneito myytiin arvohuutokaupassa Helsingissä.
Valtiomiehet saivat koko maailman uskomaan, että Länsi-Saksa ja Itä-Saksa kuuluivat molemmat voittajien leiriin.
Maalaus saattoi olla laatutavaraa, mutta tekijän maineessa ei ole kehumista. Königsbergissä vuonna 1913 syntynyt ja Lyypekissä vuonna 1988 kuollut Malskat oli legendaarinen väärentäjä, jonka tuotanto käsittää freskojen lisäksi picassoja, chagalleja, utrilloja, sadoin kappalein modernistien teoksia.
Toisen maailmansodan alla Malskat konservoi Schleswigin tuomiokirkon keskiaikaiset freskot, jotka oli puhdasoppisuuden kiihkossa peitetty kalkkimaalilla. Schleswig sijaitsee Pohjois-Saksassa, Itämerestä pistävän lahden pohjukassa ja siellä asuu tanskalaisvallan peruina paljon tanskalaisia.
Schleswigin tuomiokirkko, St. Petri, on alkuaan romaaninen merkkirakennus. Kirkon Petri-Portal, Pietarille omistettu pylväsporstua, valmistui samoihin aikoihin kun piispa Henrik ja talonpoika Lalli tappelivat Köyliönjärven jäällä.
Malskatin konservointityö onnistui kiitettävästi, mutta tarkkasilmäisiä alkoi ihmetyttää, miksi Betlehemin lastenmurhaa kuvaavassa 1300-luvun freskossa tepasteli kalkkuna. Kuten muistetaan, kalkkunat saapuivat Eurooppaan Amerikasta ja ensimmäiselle retkelleen Kristoffer Kolumbus lähti vuonna 1492.
Tiedeyhteisö heittäytyi ongelman kimppuun ja nerokkaita ratkaisuja sinkoili kuin salamia taivaalta. Grönlannissa eli sen lämpöjakson aikana kalkkunoita, jotka kulkeutuivat Norjan kautta Schleswigiin, Islannin viisaimmat ehdottivat.
Natsitieteilijät olivat eri mieltä ja pitivät kalkkunaa todisteena siitä, että viikingit, arjalaiset pohjanmiehet, löysivät Amerikan. Heillä oli veneissään kalkkunahäkkejä, joista poimittiin tuoreita lintupaisteja.
Kalkkunaongelman lähteeksi ei epäilty Malskatia, vaan hänelle uskottiin vielä vaativampi konservointityö, Lyypekin kaksitorninen Marienkirche, Mariankirkko, hansakaupungin symboli, marsipaanikaupungin maamerkki, keskiaikaisen tiiligotiikan huippuluomus ja Unescon maailmanperintökohde.
Vuoden 1942 pommituksissa Mariankirkko kärsi vakavia vaurioita, mutta rappausten varistessa seiniltä paljastui aiemmin tuntemattomia freskoja. Sadevesi pääsi kuitenkin raunioituneeseen kirkkoon sisään ja freskot ehtivät ennen rauhanaikaa ja Malskatin pensseliä pahoin haalistua.
Kunnostetun Mariankirkon vihkiäiset olivat syksyllä 1951 uuden Länsi-Saksan kansainvälinen pr-tapahtuma, jota kunnioitti läsnäolollaan liittokansleri Konrad Adenauer. Valokuvissa tylsännäköinen Adenauer ja hätkähdyttävän komea Malskat poseeraavat kylki kyljessä.
Pommien paljastamia freskoja kutsuttiin tiedotusvälineissä Saksan taiteen suurimmiksi mestariteoksiksi ja niiden anonyymia tekijää kansakunnan suurimmaksi maalariksi. Saksan taidehistoriassa oli kääntynyt uusi lehti ja Albrecht Dürer oli kopsahtanut alas jalustaltaan.
Freskojen pohjalta luotiin käsite lyypekkiläistyyli ja Lyypekistä puhuttiin eurooppalaisen gotiikan kehtona. Vain Schleswigin tuomiokirkossa tuntui olevan samantapaisia maalauksia. Ehkä ne olivat esiharjoitelmia.
Kansalaiset saivat äimistellä freskoja postimerkeistä, joita painettiin kaksi miljoonaa kappaletta. Nykyisin ne ovat keräilyharvinaisuuksia.
Schleswigin tuomiokirkossa muuan naispyhimys oli muistuttanut erikoisen paljon elokuvatähti Hansi Knoteckia, ja nyt Lyypekissä seinältä tuntui katselevan Marlene Dietrich. Ja eikö tuolla ollut ilmielävä Grigori Rasputin sädekehä hurskaasti ohimoillaan?
Osavaltion konservoinnin ylivalvoja, tohtori Peter Hirschfeld oudoksui ensin tiettyjä yksityiskohtia, mutta pian hän kirjoitti: ”Tunnemme mestarin töiden edessä sen valtavan todistusvoiman, joka vain alkuperäisteoksilla voi olla.”
Länsi-Saksan rakennussuojelun asiantuntijat pitivät Lyypekin ihmeen johdosta juhlavan konferenssin, jonka päätöslauselmassa Bonnin hallitusta vaadittiin myöntämään konservointiin rutkasti lisärahaa.
Kun kellään ei ollut kykyä nähdä totuutta, Malskat päätti tunnustaa itse kepposensa. Freskot olivat täysin uusia, omin kätösin juuri vedettyjä. Mallina hän oli käyttänyt kirjakaupoissa yleisesti myytyä Keskiajan maalaustaidetta ja aikakerrosten luomisessa teräsharjaa.
Tuomioistuinta pila ei naurattanut, joten Malskat virui puolitoista vuotta vankilassa ja Mariankirkon mestariteokset raavittiin viimeistä maaliläikkää myöten seinistä. Schleswigin natsikalkkuna on kuitenkin entisellä paikallaan.
Günter Grassin romaanissa Rottarouva (suom. 1987) Lothar Malskat on yksi päähenkilöistä. Grass sepittelee, miten Malskat eli edellistä elämäänsä keskiajalla ja maalasi todella Lyypekin freskot, mutta heti perään hän avaa vakavan poliittisen näkökulman.
”Ja kun väärentäminen ja vääristely yleensäkin kehkeytyi ihan elintavaksi, joka piankin pääsi hallitukseen saakka, jolloin vanhoista oloista käden käänteessä luotiin uudet olot, ikään kuin ei niiden myötä mitään kauheata olisikaan tapahtunut, niin kaiken tämän tuloksena Saksaan syntyi kaksi valtiota, jotka tulivat myyntiin ’väärinä viisikymppisinä’ – jäivät markkinoille ja käyvät nykyään aidoista.”
Malskatin olisi pitänyt menetellä valtiomiesten tapaan ja vaieta huijauksestaan. Valtiomiehet saivat koko maailman uskomaan, että Länsi-Saksa ja Itä-Saksa kuuluivat molemmat voittajien leiriin. Hävitty sota myntättiin tuottoisaksi kaksoisvoitoksi: kaksi väärää viisikymppistä, mutta kumpikin käypää rahaa.
Ukko ja Pujoparta olivat pesunkestäviä väärentäjiä, Grass lataa ja tarkoittaa Konrad Adenaueria ja Walter Ulbrichtia. ”Kahtena tarjolla sama valhe, niin siellä kuin täällä.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 