”Muiden muijilla peili on, vaan muijallani ei oo lainkaan. Löysin vanhan tervaleilin, tein siitä muijalle uuden peilin. Niin, näin eteenpäin! Tervaleili, uusi peili, oli minun muijallani”, nurmeslainen Mikko Tolvanen hoilasi vuonna 1890.
Vaatimaton pilkkaviisu saa kansainvälisiä ulottuvuuksia, kun sitä vertaa törkypuheeseen, jonka takia muuan Dorothy Strecher joutui Canterburyssa vuonna 1615 oikeuteen. Naapurin ämmille pitäisi tehdä peilit heidän ukkojensa nyljetyistä persnahoista, Dorothy oli kiukuspäissään lohkaissut.
Kuten tutkija Anu Korhonen on todennut, Dorothyn mielestä ämmien iljettävät naamat vaativat samanmoisia peilejä. Ja jos ihmisen ulkonäköä halutaan tosissaan herjata, ajatus rientää kasvojen vastakohtaan, takapuoleen. Naama on kuin petolinnun perse.
Varattomat astuivat valokuvan myötä historiaan, tulivat näkyviksi ja saivat albumeissa ja arkistoissa iankaikkisen elämän.
Nurmeksen hoilaava Mikko oli sillä kannalla, ettei muija peiliä ansainnut. Dorothyn tavoin Mikko käänsi asetelman nurin ja häpäisi muijaansa lahjoittamalla tälle vanhan tervaleilin.
Tervaleili oli todellinen kapine, puinen kuljetusastia, jolla pieneläjät hakivat kaupunkien porvareilta tervaa. Leilin soikeat sivut muistuttivat kehystettyjä peilejä, mutta ne olivat arvatenkin tervasta mustat.
Mikkoa yllyttivät tervan roisit merkitykset. Alaruumiin eri osia uhataan yhä tervata, ja entisaikaan aviottomasta tai liian varhain syntyneestä lapsesta rangaistiin ”kirkon tervaamisella”. Myös nummisuutari Topias joutui maksamaan löyhäpäisestä Eskosta tervarahaa eli sakkoa, joka käytettiin herrantemppelin kunnostukseen.
Täysin perätön Mikon lahjaidea ei ollut, sillä suuren tervatynnyrin pinnasta kasvoja saattoi peilata yhtä lailla kuin vesisaavista tai Narkissoksen suosimasta lähteestä.
Vielä sodan jälkeen kunnolliset peilit olivat monelle suomalaiselle pelkkä unelma. ”Sunnuntai sujuu meillä siivillä, harsimme ja ompelemme ja valmista tulee, peilataan ikkunasta, onko hyvä, ja taas jatketaan”, taiteilija Eira Viertoma kirjoittaa tuoreessa elämäkerrassaan vuoden 1950 Teuvasta.
Itse kiipesin kouluaikoina nojatuolille ja yritin tirkistellä, miten hameeni helma oikein asettui. Kapoisesta seinäpeilistä tarkistettiin vain jakauksen kulku, joten peilin sopi riippua korkealla lipaston yläpuolella. Ajatus koko vartalon näkemisestä edestä, takaa ja sivulta on nuori ja äitiemme ikäpolvelle vastenmielinen.
Peili on tietysti ikivanha keksintö, sillä ennen lasia materiaalina käytettiin metallia ja jopa kiillotettua kiveä. Hopeapeili-lehdestä voisi päätellä, että metallipeilit olivat meilläkin yleisiä, mutta Pohjolassa ne kuuluivat viikinkiajan esineistöön.
Täydellisyyttä metallipeileillä ei tavoitettu. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin”, apostoli Paavali lausuu ja tarkoittaa arvoituksella sumuista peilikuvaa.
Valokuvaa sanotaan peiliksi, jolla on muisti. Valokuvaa pidetään myös modernina keksintönä, jonka jälkeen maalaustaide ei voinut enää näköisyydessä kisata ja sen oli suunnattava ei-esittävään. Suomessa aikaeroa ei kuitenkaan ole.
Melkein ensimmäiset kuvataiteilijat Magnus von Wright ja S. A. Keinänen sekä ensimmäiset valokuvaajat Michael Seifert ja J. J. Reinberg ikuistivat 1860– ja 70-luvulla kansanpukuisia maalaisihmisiä. Mikäli valokuviin lisättiin vielä väriä, ne muistuttivat suuresti maalauksia.
Kansallisromanttiset kuvataiteilijat ja valokuvaaja I. K. Inha kulkivat niin ikään samoja polkuja. Vuonna 1893 Eero Järnefelt maalasi Lapinlahdella Kasken eli Raatajat rahanalaiset ja Inha valokuvasi Enon kaskimailla rankoja viertäviä tyttöjä.
Maalareilla oli taikauskoisten malliensa kanssa kahnauksia, mutta miten valokuviin päätyneet reagoivat? Juhani Aho kirjoitti öljylampun, rautatien ja kellon herättämästä ihmetyksestä, mutta mitä mökin ukko ja akka valokuvista sanoivat?
Yllättävän varhain kansa löysi tiensä valokuva-ateljeihin ja hankki ”kovia kuvia” eli tutuille jaettavia visiittikorttikuvia, jotka olivat 1900-luvun alkukymmenien Facebook. Maalaiset ja työläiset, ihan tavalliset ihmiset, vertailivat kuumeisesti kokoelmiaan ja punoivat niiden avulla sosiaalisia verkkojaan.
Valokuva henki demokratiaa, sillä sen hinta oli vain murto-osa siitä, mitä muotokuvista oli taiteilijoille maksettu. Varattomat astuivat valokuvan myötä historiaan, tulivat näkyviksi ja saivat albumeissa ja arkistoissa iankaikkisen elämän.
Lapsuuden kodissani oli kaksi pula-ajan pahvilaatikkoa, joista toisessa säilytettiin joulukuusen koristeita ja toisessa vanhoja valokuvia. Kun äiti kuoli ja talo autioitui, riensin veljeni kanssa pelastamaan tärkeimmät tavarat. Mietimme pitkään ja otimme lopulta vain valokuvalaatikon.
Olin selaillut kuvia usein, mutta pienen koon takia en ollut nähnyt niissä oikeita asioita. Vasta kun veli suurensi kuvat, katseeni terästyi ja tunnistin sukulaiset, joista iäkkäimmät olivat syntyneet 1850-luvulla.
Siinä istui pihamaalla isoisäni isä Eerik, mustanpuhuva ja turski Ierikka. Isoisä Juho näytti italialaiselta posetiivarilta, mutta jalkaansa aristava poika hänen vierellään oli suomalaisen vaalea.
Sama poika esiintyi myöhemmässä neljän hengen ulkokuvassa, jonka täytyi olla kesältä 1916 tai 1917. Nyt hän oli jo aikuinen, yhäti vaalea mies, jolla oli hyvin leikattu puku, kravatti, lierikko turhamaisesti kallellaan ja kukka napinlävessä. Rampa jalka jäi puutarhapöydän alle.
Tarkemmin katsoen vaalean miehen pään päälle oli piirretty risti. Nelikko oli kylän kumouksellista ainesta ja työväenyhdistyksen kärkijoukkoa, mutta kolme heistä säilyi siis hengissä. Hienosteleva raajarikko, isoisän veli Anton, Anttoska, ammuttiin toukokuussa 1918 koirien hautausmaalla Viipurissa.
Anton oli räätäli ja punakaartilainen, samoin veli Väinö, joka oli varhemmassa kuvassa paimenpojan iässä. Kapinan jälkeen Väinö ei halunnut pitäjän porvareille enää pistoakaan ommella, joten hän päätti lähteä Neuvosto-Karjalaan sosialismia ja toisenlaista suomalaisuutta rakentamaan.
Petroskoi vaihtui kuitenkin Montrealiin, missä Mr. Waino Hamalainen nousi räätälimestarien killan johtoon. Kukaan ei muista, että hän olisi suunnanmuutosta kuuna päivänä katunut.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 