Suomen Kulttuurirahasto aloittaa ensi keväänä yleistoimittajien ja kulttuuritoimittajien ammatillisen koulutuksen. Säätiö on huolissaan kritiikin tasosta nykytilanteessa, jossa toimittajat ovat muuttuneet spesialisoituneista ammattilaisista jokapaikanhöyliksi. Tämä on hyvä uutinen, yhtä hyvä kuin SKR:n kolmivuotiset kirjastotalkoot, joilla tuettiin kotimaisen kaunokirjallisuuden hankkimista kirjastoihin.
Jokapaikanhöylät ovat todellakin ottaneet spesialistien paikan ainakin kirjallisuuskriitikoina. Netin blogi- ja peukutuskulttuurissa tilanne on pahin: tavaraa on paljon mutta laatua vähän, mielipiteitä rajattomasti, mutta asiantuntemusta niukasti. Taiteen tekijä, jolla on oikeus odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään, ei tästä mutuhutusta paljon kostu.
Mielipiteeni tulee tietysti dinosauruspuistosta, mutta en silti liene ainoa, jota pelottavat ennustukset ”kahteen suuntaan toimivien itsenäisesti rakentuvien tietoverkkojen” tulosta printtimedian tilalle. Verkossa ”yleisö ei enää ole objektin roolissa, vaan vastaanottamisen rinnalle on tullut paitsi vastaanväittäminen myös vaihtoehtoiset sisällöt”. ”Tieto on kollektiivista ja yleisö on se joukko, joka osallistuu”. Tällaisesta tulevaisuuden näköalasta on innostunut Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikin Uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi viimeisimmän numeron pääkirjoituksessa.
Taiteen tekijä, jolla on oikeus odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään, ei tästä mutuhutusta paljon kostu.
Niin kauan kun vapaan kriitikonkin on asuttava seinien sisällä eikä verkon silmässä ja syötävä ruokaa, jota kakkubloggareiden nettitarjonta ei korvaa, minua kiinnostaa ja huolettaa hänen toimeentulonsa ja ammatillinen asemansa. Asema on heikko ja toimeentulo kehno, ja se on kiistatta yksi syy kritiikin tason ja arvostuksen laskuun.
Näihinkin ongelmiin Kritiikin Uutiset toki puuttuu. Karmeaa todellisuutta kuvaa mm. Sanoma-konsernin mielivaltaa koskeva uutisjuttu. 353 konsernin avustajaa on jo kieltäytynyt orjakontrahdin allekirjoituksesta, mutta konsernin panokset vain kovenevat. Helsingin Sanomat on katkaissut lähes 27 vuotta kulttuuriosaston arvostelijana toimineen Heikki Jokisen avustajasuhteen, koska hän Journalistiliiton freelancer-yhdistyksen SJF:n puheenjohtajana on määrätietoisesti puolustanut tekijöiden oikeuksia sopimuskiistassa. Siihen hänellä on laillinen oikeus ja SJF:n puheenjohtajana velvollisuus.
Sanoma-konsernin avustajakriisi on vakava periaatteellinen tekijänoikeus- ja sananvapauskysymys. Heikki Jokinen toteaa, että mikäli Sanoma-konserni saa tahtonsa läpi ja kaikki oikeudet avustajiensa työhön, sille kertyy suunnaton määrä oikeuksia Suomessa julkaistuihin kuviin ja lehtijuttuihin. Se saisi käyttää tai olla käyttämättä tätä aineistoa ilman, että tekijällä olisi siihen mitään sanomista.
Missä maassa me oikein elämme? Demokratiassa vain ay-toimintaa synkeästi vihaavassa USA:ssa? Mikä on sananvapauden tila, kun toimituksen sijasta yhtiön juristi päättää, kuka saa kirjoittaa lehteen kuka ei?
Vapaa kirjoittaja Pekka Virtanen laskee jutussaan, millä työmäärällä pakkoyrittäjyyteen sidottu ammattilainen tulisi kulttuurikritiikin alalla toimeen, jos omaan työhön perustuva rahantulo olisi yrittämisen ainoa ”johtolanka”. Perustyöntekijä maksaa työantajalle 6 000–10 000 euroa kuukaudessa, ja tämän haitarin yläpäähän kriitikon olisi sijoituttava, koska hän joutuu maksamaan myös omat sosiaalikulunsa. Vapailla markkinoilla tähän tulotasoon pääsisi Virtasen arvion mukaan kirjoittamalla kuukaudessa kolmesta viiteen laajahkoa kirjan kokoista julkaisua tai viitisenkymmentä lyhyempää arvostelua.
Johtajien tulotaso edellyttäisi vähintään yhden kirjan julkaisemista työpäivää kohti. Huipputuloihin päästäkseen olisi kirjoja suollettava kolmen kirjan päivävauhtia. Normaaliin viiden päivän työviikkoon pitäisi kirjoittamisen lisäksi sisällyttää infot, arkistotyöt, ideoinnit, neuvottelut ja toimistorutiini. Ruokatauko, vapaapäivät ja lomatkin olisi pidettävä. Kuvitelmat sikseen, juttunsa lopussa Virtanen palaa raakaan arkeen: hänen on kirjoitettava kahden päivän ja 40 esitelmän kongressista 1 500 merkin katsaus lehteen. Paljonkohan siitä maksetaan?
Aleksis Salusjärven visio kriitikoiden toimeentulomahdollisuuksien aukeamisesta netissä näyttää raa’an arjen valossa olevan hakaneulalla taivaasta kiinni. Hän vetoaa muotibloggareiden saamiin mainostuloihin ja siihen, että jotkut kirjablogien kirjoittajat jo saavat vapaakappaleita ja kustantajien tiedotteita. Vaikka saisivat vielä infokutsuja ja pikku työtarjouksiakin, on freelancereiden kurjan aseman ja karmean kohtelun huomioon ottaen vaikea nähdä näiden armopalojen millään lailla tulevaisuudessakaan parantavan kriitikoiden toimeentuloa. Ennemmin ollaan tiellä kohti pahenevaa kurjuutta, ehkä peräti ammattitaitoisen kritiikin kuihtumista ja ammattikriitikkokunnan kuolemaa. Kuolevatko he nälkään vai sukupuuttoon? Sitä sopii kysyä.
Taidekritiikki on perinteisesti nähty osana taideinstituutiota. Niin se täällä dinosauruspuistossa nähdään vieläkin, vaikka kulttuuritoimittajat hokevat, että se on uutiskriteereille alistettavaa journalismia. Se ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä.
Taiteen Keskustoimikunta jakaa työskentely- ja kohdeapurahoja myös arvostelijoille lähtökohtana juuri kritiikin rooli taideinstituution osana. Taiteen edistämislain tehtävänä ei ole tukea journalismia. Jos kritiikki on vain journalismia, jossa jokaisen mielipide on demokraattisesti tasa-arvoinen, esitettiinpä se missä ja miten tahansa, miksi sitä pitäisi tukea taiteen määrärahoista? Pitäisikö kriitikoiden apurahatkin siirtää taiteilijoille, kasvattamaan valtion taiteilijatuen onnettomasti jälkeenjäänyttä rahapottia? Tulisivat kyllä tosi tarpeeseen. Mitä mahtaa uusi TAIKE-virasto asiasta tuumia?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 