”Paavon hakemukset, sanoi Anhava, olivat keränneet vastustusta siksi että hän työsuunnitelmassaan kertoi käsittelevänsä Venäjää – Katariina Suurta, kreivi Gagarinia! Tontut! Ja tonttu se Paavo!”
Näin kirjoitti Marja-Liisa Vartio päiväkirjaansa akatemian apurahoista, joita Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava syksyllä 1954 suotta kärkkyivät. Vartion käsitys oli, että aviomiehen olisi pitänyt Venäjästä ehdottomasti vaieta.
Filosofian tohtori, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Helena Ruuska on tallentanut kohtauksen Vartiosta laatimaansa elämäkertaan Kuin linnun kirkaisu (WSOY 2012), mutta tekijälle itselleenkin Venäjä on vierasta ja upottavaa maastoa.
Jos ihminen elämässään jotakin kaipaa, niin käsitystä Kanadan maataloudesta.
Kun Vartio astuu keväällä 1958 Moskovan junaan ja ylittää rajan Vaalimaalla, pysyn vielä nahoissani, mutta kun Ruuska mainitsee kahteen kertaan, miten matkaseurueen jäsen, inkeriläinen Juhani Konkka, on kotoisin Viipurin maalaiskunnasta, saumani alkavat ratkeilla.
Kirjailijamatkan viimeinen etappi on Leningrad. Sinne päästyään Konkka livahtaa etsimään kotitaloaan Konkkalaa, joka sijaitsee Ruuskan mukaan Toksovassa entisessä Viipurin maalaiskunnassa. Konkka ajaa taksilla Käkisalmen asfalttitietä kohti Toksovaa, mutta Inkerin suomalaiskylien tilalla on vain kolhooseja ja sovhooseja.
Helsingin maalaiskunta sijaitsi Helsingin kyljessä ja Porvoon maalaiskunta Porvoon kyljessä, joten ilman maantieteen loppututkintoakin voisi arvata, että Viipurin maalaiskunnan täytyi olla melko lähellä Viipuria. Miksi ihmeessä se olisi ollut Pohjois-Inkerissä Leningradin porteilla?
Ruuskalle on nähtävästi käynyt niin, että hän on kuukkeloinut ”Konkkalaa” ja joutunut Viipurin maalaiskuntaa esitteleville nettisivuille. Talin ja Ihantalan naapurissa sijainnut Konkkala on kuitenkin aivan eri paikka kuin Pohjois-Inkerin Konkkala, mistä nuori Juhani Konkka lähti vuonna 1915 Rajajoen toiselle puolelle, Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Vartioltakin lipsahtaa. Porvoon valtiopäivien aikaan Suomessa seikkaillut kenraaliadjutantti Pavel Gagarin, jota käsittelevää novellia Haavikko kirjoitti yli neljäkymmentä vuotta, ei ollut mikään nappiaatelinen. ”Gagarin on ruhtinas ja runoilija minun veroiseni”, Haavikko kehaisi kaimaansa ja historiallista kaksostaan.
Tyttäreni käydessä yläastetta ajauduin suukopuun hänen maantiedon opettajansa kanssa. Kokeissa oli kysytty Kanadan maatalousvyöhykkeitä eikä tytär ollut tiennyt, millä leveyspiireillä kasvaa vehnää ja millä hamppua tai mitä he nyt mahtavat siellä kasvattaakaan.
Tiuskaisin opettajalle, ettei kenenkään kolmetoistavuotiaan tarvitse kanadalaisten vehnäpeltojen koordinaatteja muistaa. Opettaja tulistui. Jos ihminen elämässään jotakin kaipaa, niin käsitystä Kanadan maataloudesta.
Tyydyttävästi edistyneet kolmetoistavuotiaat hallitsevat siis valtamerten takaiset vainiot, mutta kuka hallitsisi itäiset lähialueet? Aika monelle opettajalle entinen Suomi on terra incognita, valkea läiskä kartalla ja maa jota ei ole, kuten Edith Södergran ennusti.
Ruuska kertoo kirjassaan, miten Raivolassa, luoteisessa Neuvostoliitossa, paljastettiin vuonna 1960 Södergranin muistomerkki, jonka teksti oli ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi.
Tarkkaan ottaen teksti oli pelkkää ruotsia, mutta kuinka tahansa: Wäinö ja Matti Aaltosen suunnittelema muistomerkki pystytettiin suljettuun Raivolaan, jonne yksikään tavallinen turistibussi ei päässyt. Vaikka oli luultavaa, että ruotsia taitavat suomalaiset eivät paatta ikinä näkisi, sen viesti suunnattiin heille eikä Raivolan venäjänkielisille asukkaille.
Ratkaisu on sikälikin yllättävä, että Södergranin kotihuvila oli melkein seinäkkäin ortodoksisen kirkon ja venäläisen koulun kanssa. Raivolan raitilla kuuli suomalaisena aikana enemmän venäjää kuin suomea tai ruotsia, joten olisi ollut kohtuullista ja kohteliasta pitää myös 1960-luvun venäläisiä ihan oikeina ihmisinä.
Edith Södergran syntyi Pietarissa keväällä 1892, yhdeksän vuotta aiemmin kuin avovävyni mainio sukulainen, Mariinskin ja Bolšoin tanssija ja balettimestari, Stalinin prenikoilla palkittu Vasili Vainonen.
Södergrania kukaan ei kutsu venäläiseksi, mutta Vainonen, jonka suomalainen perhe oli juuri muuttanut Inkerinmaan Järvisaaresta Pietariin, on virallisissa henkilötiedoissa ”russki, sovjetski artist baleta”.
Syntymäpaikka ei aina vastaa kansallisuutta. Suomalaistekoisessa Venäläisen kirjallisuuden historiassa (Gaudeamus 2011) Aleksandr Sumarokoville, Venäjän Shakespearelle ja teatterin uranuurtajalle, on omistettu neljä tiheää sivua, mutta vasta kuvatekstissä kerrotaan, että Gamletin uussepittäjä syntyi vuonna 1717 ”nykyisen Lappeenrannan lähistöllä”.
Netissä Sumarokovin sanotaan syntyneen Pietarissa tai Moskovassa tai sitten paikasta ollaan hiirenhiljaa. Ankaran penkomisen jälkeen selviää kuitenkin, että hänen isänsä eversti Pjotr Sumarokov oli suuren Pohjan sodan aikaan Suomessa.
Aleksandr ei pullahtanut isänsä kupeista kuin Pallas Athene Zeuksen otsasta, joten myös rouva Praskovja Sumarokovan täytyi olla täällä. Vai olisiko klassinen draamataituri jonkun lappeelaisneitosen huolimattomuuden hedelmä?
Suomessa vetäisivät ensihenkäyksensä myös Turkin laivaston Tšesmensalmessa tuhonnut amiraali Grigori Spiridov, isänmaallisen sodan sankari Pavel Tutškov, filosofi ja sosialisti Vissarion Belinski, Eremitaasin johtaja ja Anna Ahmatovan puoliso Nikolai Punin sekä taiteilija Léopold Survage.
Vai puhunko nyt pehmoisia? Survage, alkuaan Sturzwage, syntyi vuonna 1879 joko Lappeenrannassa tai Moskovassa ja kävi kaiketi armeijan Lappeenrannassa. Äidin suku oli tanskalainen, isän pianotehtailijasuku suomalainen. Sturzwage-flyygelit tunnetaan edelleen Venäjällä.
Moskovassa Survage liittyi avantgardistien maineikkaaseen Ruutusotamies-ryhmään ja Pariisissa hän pyöri samoissa piireissä kuin opettajansa Henri Matisse. Jo vuonna 1914 Survage esitti huikean ajatuksen elokuvasta abstraktin maalauksen jatkeena, liikkuvana maalauksena.
Neljä vuotta myöhemmin kämppäkaveri Amedeo Modigliani teki Survagesta silmäpuolen muotokuvan, joka kuuluu – se ainakin on varmaa – Ateneumin kalleimpiin aarteisiin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 