Otsikkoni on vuonna 1969 aloitetusta ja noin kymmenen vuoden välein järjestetystä Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjasta, mutta ”hyväksikäytän” sitä tässä häpeämättä. Kirjailijoiden esitelmät on toimitettu myös kirjoiksi, joista uusin, viime syksynä Turussa ja kevätkaudella Helsingissä järjestettyyn luentosarjaan perustuva, ilmestyy vielä tässä kuussa. Silloin on kansien välissä 90 suomalaisen kirjailijan perusteelliset selvitykset siitä, miten ja mistä virikkeistä ja aineksista he ovat rakentaneet kaunokirjalliset teoksensa.
Suosittelen luettavaksi niille, joille on jäänyt epäselväksi faktan ja fiktion ero. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että tietämättömyyttä on paljon ja aivan hämmästyttävillä tahoilla, sielläkin, missä omasta sananvapaudesta eniten melskataan. Siis mediassa.
Viimeisin hälinä on syntynyt Riikka Ala-Harjan romaanista Maihinnousu. Sen nosti Helsingin Sanomat julkaisemalla kulttuurisivullaan (HS 26.8.) laajan jutun, jossa sisar ja hänen miehensä syyttävät kirjailijaa lapsensa vakavan sairauden varastamisesta ja perheen tragedian hyväksi käyttämisestä romaanissa. Samassa yhteydessä penätään Suomen Kirjailijaliitolta eettistä ohjeistusta siitä, mistä ja miten kirjailija saa kirjoittaa.
Maihinnousu on lahjakkaan kirjailijan luoma hieno ja vaikuttava romaani, fiktio. Ilman nostettua kohua yksikään kirjan lukija tuskin näkisi siinä mitään paheksuttavaa.
Fiktiivisen teoksen herättämä tunnekuohu ei ole harvinainen. Suuri osa kirjailijoista joutuu tavalla tai toisella näiden mielenilmausten kohteeksi, ja usein loukkaantuneet löytyvät juuri perhe-, suku- tai muusta lähipiiristä. Syytöksiä on yleensä kaksi: toisaalta kirjailijaa syytetään siitä, että hän on ottanut kirjaansa todellisia ihmisiä ja tapahtumia, toisaalta siitä, että noita ihmisiä ja tapahtumia ei ole kuvattu ”oikein” eli niin kuin närkästynyt on ne nähnyt ja kokenut. Yleensä skismat selvitetään läheispiirissä, mutta joskus mennään pitemmälle, jopa oikeusjuttuihin asti, tosin laihoin tuloksin.
Hesarin juttu on enemmän lööppilehtikamaa kuin asiallisen sanomalehden aineistoa. Motiivia sen julkaisemiseen voi arvailla. Ainakaan se ei ole ollut yksityisyyden suojaaminen, sillä perheen tragedian levittämisen massiiviseen julkisuuteen hoiti juuri Hesari. Lehden nettipalstoilla käydyn keskustelun perusteella juuri tämä onkin monen mielestä ollut se varsinainen eettinen ongelma.
Mielipiteen muodostamista kaunokirjallisesta teoksesta auttaa ratkaisevasti teoksen lukeminen.
Maihinnousu sijoittuu Normandiaan, ja sen kaikki päähenkilöt ovat ranskalaisia. Tarinan kertoo Julie, joka on sotahistorian tutkija ja toimii ulkomaisten turistiryhmien oppaana Normandian maihinnousun tapahtumapaikoilla. Julien mies Henri on paikallislehden toimittaja, ja parilla on kahdeksanvuotias tytär Emma. Julien maailma menee murskaksi, kun Henrin uskottomuus paljastuu. Samassa kaaoksessa Emma sairastuu akuuttiin leukemiaan. Sota nousee maihin Julien elämään kahdelta suunnalta: avioerossa kyseenalaistuu koko entinen elämä, ja Emman sairaus nostaa pintaan suunnattoman lapsen menettämisen pelon. Yksin jäänyt Julie tekisi mitä tahansa pelastaakseen lapsensa, mutta kuten Emma hänkin on hoitokoneiston armoilla.
Maihinnousu kuvaa ennen kaikkea yksin jääneen naisen selviytymiskamppailua. Akuutista leukemiasta, sen oireista ja hoidoista, mihin hyväksikäyttösyytökset nimenomaan kohdistuvat, se ei kerro mitään, mikä ei olisi yleisesti saatavissa olevaa lääketieteellistä faktaa. Sitä paitsi satojen suomalaistenkin perheiden kokemaa; lasten akuutti leukemia ei valitettavasti ole aivan harvinainen sairaus.
Riikka Ala-Harja on itse kertonut julkisuudessa, että tarina pohjautuu hänen omiin avioerokokemuksiinsa ja raskaan huoltajuuskiistan nostamaan lapsen menettämisen pelkoon. Mutta tarina ei ole faktaa. Maihinnousu on lahjakkaan kirjailijan luoma hieno ja vaikuttava romaani, fiktio. Ilman nostettua kohua yksikään kirjan lukija tuskin näkisi siinä mitään paheksuttavaa.
Suomen Journalistiliitolla on eettiset sääntönsä, joiden noudattamista valvoo muun muassa Julkisen sanan neuvosto. Myös Suomen Tietokirjailijat ry on tiettävästi laatinut eettiset ohjeet jäsenistölleen. Se on tietysti oikein, journalistit ja tietokirjailijat tuottavat faktaa eivätkä saa esittää totena asioita, jotka eivät ole totta.
Taiteen alan ammatillisten järjestöjen eettisistä säännöistä on kokemusta esimerkiksi Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, joissa ammattiliitot olivat mahtitekijöitä sekä teosten sensuroijina että taiteilijoiden koko elämän säätelijöinä, usein kohtalokkaalla tavalla. Kiinassa ja Pohjois-Koreassa sensuuri toimii tänä päivänä, ja kirjailijat pidetään muutenkin kurissa. Länsimaissa sitä pidetään vakavana ihmisoikeusloukkauksena. Taiteen vapaus on länsimaisen demokratian kulmakivi. Ennen kuin rupeaa ajamaan siihen rajoituksia, kannattaa lukea vaikkapa Nadezhda Mandelshtamin, Dmitri Šostakovitšin tai Jaan Krossin muistelmat.
Kaunokirjailijoilla on toki Suomessakin eettiset sääntönsä. Ne määrittelee lainsäädäntö perustuslaista alkaen. Painovapauslaki ja rikoslaki yksityisyydensuoja- ja kunnianloukkauspykälineen koskee kirjailijaa siinä kuin muitakin kansalaisia. Tekijänoikeuslaki kieltää kirjalliset varkaudet.
Teemoja ja aiheita ei kukaan omista. Kirjailijalle ei anneta mitään tähtien välisestä avaruudesta eikä mikään tule Jumalalta. Kaikki on otettava maailmasta ja omien korvien välistä: kokemuksista, tiedoista, muistoista ja muistista. ”Mitä et itse tiedä, sitä et tiedä”, sanoo Bertolt Brecht.
”Mikä tässä sinun kirjassasi on totta?” on kirjailijoille eri tilaisuuksissa esitetyistä kysymyksistä yleisimpiä. Olen laatinut siihen omia kirjojani koskien neliosaisen vakiovastauksen: a) kaikki, b) ei mikään, c) en tiedä, d) mitä väliä sillä on?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 