Horisontti
Euroopan valtiontalouksien vaikeuksien syntymiseen on vaikuttanut lähinnä kaksi mekanismia: virheet hyvinvointivaltion rahoituksen järjestämisessä ja tarve pelastaa pankkeja pääomittamalla niitä valtion varoin. Se, että vaikeuksista on tullut eurooppalaisittain yhteisiä, johtuu yhteisistä sisämarkkinoista ja yhteisestä rahasta.
On kuitenkin tärkeätä ymmärtää, että yhteismarkkinat ja yhteinen raha eivät ole vaikeuksien syy. Ne on luotu edistämään yhteistä etua, jota ne myös edistävät, mutta kriisitilanteessa yhteinen raha myös väistämättä luo yhteiset puitteet, joissa kriisejä joudutaan ratkomaan.
Ovatko eurojärjestelmän perussäännöt, että budjettialijäämä ei saa koskaan ylittää kolmea prosenttia ja valtion velka ei saa koskaan ylittää 60 prosenttia suhteessa kansantuotteeseen, olleet liian tiukat vai liian väljät? Luultavasti kysymys on virheellisesti asetettu. Prosenttiluvut olisivat voineet olla toisenkinlaiset. Oleellista on, että järjestelmässä mukana olevien valtioiden budjettipolitiikalle on asetettu selkeät raamit – ja että raameissa pysytään.
Markkinataloudessa luotto on keskeinen voiteluaine, jolla järjestelmä toimii.
Kun Saksa ja Ranska ensimmäisinä lähtivät lipeämään raameista, olisi asiasta tarvittu paljon enemmän julkista keskustelua – ja sen seurauksena ehdotonta raameihin sitoutumista. Lähtökohdan olisi jo silloin pitänyt olla, että jokainen raamien ylitys on ongelma, ja että ongelma ei silloin ole enää vain kansallinen, vaan yhteinen.
Niin kauan kuin yhteisesti sovituissa raameissa pysytään, jokaisen eurovaltion budjettipolitiikka on suvereenia, siis valtion kansalaisten itse valitsemien päättäjien käsissä. Näyttää kuitenkin siltä, että prosenttiluvut 3 ja 60 ovat useiden maiden poliitikkojen silmissä näkyneet pikemminkin alarajoina kuin varottavina ylärajoina? Sikäli kuin löysä budjettipolitiikka on perustunut haluun miellyttää äänestäjiä, ilmiötä on syytä kutsua pelkuruudeksi.
John Maynard Keynes antoi tunnetun suosituksen, että valtion menoja on syytä kasvattaa laskukautena elvyttämään kysyntää ja nousukautena menotaloutta on puolestaan syytä kiristää ja säästää, jotta voidaan varautua laskukauteen. Suositus oli ja on järkevä, mutta sen noudattaminen on mahdotonta, jos valtio on pysyvästi ylivelkaantunut. Terveen valtiontalouden hoidon tulee lähteä siitä, että normaalisti budjetit ovat joko tasapainossa tai ylijäämäisiä ja valtio mahdollisimman velaton. Tähän problematiikkaan liittyy meilläkin käyty keskustelu kestävyysvajeesta.
Näin tullaan kysymyksiin verotuksesta ja korruptiosta. Jos joku luulee vitsiä ”verot valtion maksettaviksi” vasemmistolaisuudeksi, hän ei ymmärrä huumoria. Vasemmiston legitiimejä vaatimuksia ovat verotuksen kattavuus ja maksukyvyn mukainen progressiivisuus. Nykyaikaista hyvinvointivaltiota voidaan pitää pystyssä vain näillä veropoliittisilla periaatteilla. Toinen ehto on korruptiovapaa talous ilman harmaita markkinoita – siis että kaikki säädetyt verot maksetaan ja sitä tehokkaasti valvotaan.
Verotus on huikean poliittinen kysymys. Rikkaat kannattavat, ja saavat liian helposti koko poliittisen kentän kannattamaan lakeja, jotka suosivat pääomatulojen ja suurten palkkatulojen keveää verotusta. Lisäksi on kysymys siitä, mitä verovaroin kustannetaan. Tavallisen palkansaajan etu ovat julkiset hyvinvointipalvelut. Varakkaat rahoittaisivat mieluiten vain turvavaltiota, ts. poliisia, oikeuslaitosta ja armeijaa. Poliittiset taistelut näistä erimielisyyksistä kannattaisi käydä mahdollisimman avoimesti. Suurin osa julkisesta hyvinvointivaltiokulutuksesta – erityisesti koulutusmenot – on sekä varakkaiden että vähävaraisten etu.
On lyhytnäköinen turmion tie, jos muista kuin keynesiläisista syistä päädytään kasvattamaan valtion velkaa. Valitettavasti se kuitenkin on aika ajoin eri maissa koettu helpoksi keinoksi tyydyttää äänestäjiä, saada aikaan jonkinlainen poliittinen sopu, tai vain pysyä vallassa.
Rahoitusmarkkinoiden toiminta on viime vuosikymmeninä muuttunut huikeasti. Aiheesta on julkaistu suomeksikin viime vuosina paljon hyvää kirjallisuutta. Yksi mielenkiintoisimmista johdatuksista aiheeseen on ranskalaisen taloustieteilijä Jean Peyrelevaden kirja Totaalikapitalismi (Sammakko 2009, 115 s.). Oikein suositeltavaa luettavaa on myös esimerkiksi Paul Krugmanin Lama – talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot (HS Kirjat, 2009, 201 s.).
Johtavien porvarillistenkin taloustieteilijöiden (mm. Krugman, Stiglitz, Kaletsky) yhteinen käsitys on, että viimeisten kolmen vuosikymmenen uusliberalistisen ajan rahoitusmarkkinoiden sääntelemättömyys on tullut tiensä päähän. Sääntelemätön lainananto, jota ovat suuresti helpottaneet uudet ns. johdannaiset, on johtanut kestämättömiin talouskupliin, joiden piirteitä ovat olleet mmuun muassa kiihkeät hintojen nousut asuntomarkkinoilla kun lainarahaa on suorastaan tyrkytetty.
Luotonannon tyrehdyttyä pankkien vaikeuksiin ostettujen asuntojen reaaliarvot ovat romahtaneet ja ihmiset ovat jääneet velkaloukkuihin. Jos kuplan puhkeaminen on samalla johtanut kansantalouden lamaan ja työttömyyteen, mikä on ollut tavallista, ovat tragediat, joissa velkaloukku yhdistyy maksukyvyttömyyteen, tulleet valitettavan tavallisiksi.
Asuntomarkkinoiden lamatragedioita ovat täydentäneet pienyrittäjien ylivelkaantumistragediat. Rahoitusmarkkinoiden epävakaus heijastuu siis suoraan reaalitalouteen sietämättöminä heilahduksina, yksilöiden tasolla siis ylivelkaantumisina ja työttömyytenä, pahimmillaan molempina yht’aikaisesti. Jo pelkästään tämän takia euromaiden viimeisessä huippukokouksessa kesäkuun lopussa saavuttama yksimielisyys siitä, että nyt aletaan kiireellisesti rakentaa ylikansallista pankkivalvontaa, jolla epäterve luotonanto estetään, on historiallinen päätös.
Pankkivalvontapäätös olisi tuskin kuitenkaan syntynyt, elleivät kyseessä olisi euromaiden valtiontalouksien vaikeudet, jotka ovat johtuneet niiden pakosta pääomittaa liiallisten luottotappioiden riivaamia pankkejaan. Euromaiden budjettien rakentamista rajaavat prosenttiluvut 3 ja 60 eivät siis ole olleet uhattuina vain kansalaisten kosiskelun takia, vaan myös pankkien pelastamisen vuoksi. Ja siitähän kansalaiset eivät ole ymmärrettävästi pitäneet!
Pankkien pelastamiseen on kuitenkin monia hyviä syitä. Eniten on esillä pidetty tarvetta välttyä ikäviltä heijastusvaikutuksilta koko talouteen, mikä onkin perusteltua. Mutta syiden joukossa painavat myös lailla säädetty talletussuoja ja se, etteivät kaikki sijoittajat ole spekulatiivisia suursijoittajia. Joukossa on paljon eläkerahastoja ja melko tavallisten ihmisten sijoitusrahastoja.
Käsitettä moraalikato on käytetty vaikeuksissa olevien euromaiden lainoitusten ja takausten yhteydessä variksenpelättimenä. Mikään moraalikato ei näissä lainoitus- ja takausoperaatioissa ole kuitenkaan realisoitunut. Sen sijaan, jos tulee tavaksi, että rahoitusmarkkinoiden riskisijoittajat pelastetaan menetyksiltä veronmaksajien varoin, moraali todella on kadoksissa. Sijoittajavastuun käsitettä viimeaikaisessa keskustelussa tulee siis tervehtiä tyydytyksellä.
Jos euromaiden kriisi johtaa pankkivalvontaan ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn, voidaan sanoa, että eurooppalaisessa yhteiskuntapolitiikassa astutaan aimo askel eteenpäin. Se ei ratkaisen akuuttia euromaiden kriisiä, mutta merkitsee oleellista systeemistä korjausta, mikä on tärkeää tulevaisuutta silmällä pitäen.
Markkinataloudessa luotto on keskeinen voiteluaine, jolla järjestelmä toimii. Siksi on reaalitalouden, sen osana esimerkiksi työllisyyden, kannalta tärkeää, että rahoitusmarkkinat palvelevat joustavasti, ennustettavasti ja turvallisin pelisäännöin reaalitaloutta. Kun talous joka tapauksessa on tänä päivänä vahvasti kansainvälistä ja ylikansallista, on paljon hyviä syitä käyttää juuri Euroopan unionin tarjoamia mahdollisuuksia järkevän sääntelyjärjestelmän rakentamiseen.
uutiskirje 