Kaikki hyvä on lähtöisin idästä. Myös kissat, nuo kotiemme sulokkaat päivänsäteet, matkasivat karavaanikyydillä jostakin Bagdadin seudulta Kaspianmerelle, nousivat viikinkien veneisiin ja purjehtivat ylös Venäjän suuria jokia. Muutama pentu jäi aina jokien varsille ja niistä kasvoi pohjoisten kissain väkevä heimo.
Minna Keinäsen ja Harri Nymanin Kissojen Suomi -kirjassa (SKS 2012) tarinointi sujuu leppoisasti ja topeliaanisen hyvänsuovasti. Kattikunnan historiaa tutkaillaan monelta kantilta, mutta liikoja problematisoimatta. Vanhana kyynikkona tunnen tarvetta mutkistaa hiukan asioita.
Kissa-sanalle tekijät antavat kaksi lähdettä. Toisaalta se tulee kutsumisäänestä ”kis kis kis”, toisaalta arabian sanasta ”kiis”, joka ei tarkoita kuitenkaan kissaa vaan kukkaroa.
Vaikka kissasta voi saada sähköiskun, sen kipinöivin osa ovat sittenkin silmät, joiden verkkokalvo toimii kuin heijastin.
Tekijät olettavat, että arabien kukkaro oli aina kissannahkaa. Islamin myötä tapojen luulisi kyllä siistiytyneen, sillä kirjassakin kerrotaan, miten Muhammad leikkasi mieluummin hihansa kuin häiritsi sen päällä nukkuvaa kissaa.
Arabian ”kiis” levisi sitten Venäjälle, missä siitä tuli ”kisa”, pussi tai säkki, ja edelleen Suomeen, missä tuloksena oli ”kissa”. Meillä kissa oli ennen muuta selkäreppu, joka tehtiin tuppeen nyljetystä vasikasta, mutta myös eväskontti saattoi olla eväskissa.
Mikään ei viittaa siihen, että arabeilta suomalaisille kulkeutuneessa sanassa olisi ollut kyse kehräävästä lemmikistä. Lemmikin nimi saapui aivan vastakkaiselta suunnalta, ruotsalaisilta, joilla pissaaminen on ”kissaamista” ja kissimirri on ”kisse”. Molemmat sanat perustuvat suhinaan.
Mutta mikä onkaan kissankontti? Tässä sama asia ilmaistaan kahteen kertaan. Vastaavanlainen tapaus on leivinkauha. Hämmensin puoli vuosisataa soppaa leivinkauhalla, kunnes minulle valkeni, että venäläisperäinen leivi ja supisuomalainen kauha tarkoittavat samaa. Yhtä hyvin olisin voinut sanoa leivinleivi tai kauhankauha.
Entisaikojen palvelijat saivat joka syksy vapaaviikon, jonka ensimmäistä päivää kutsuttiin pussimaanantaiksi, koska ”palkolliset pussejaan kantelivat”. Vapaaviikko oli kokonaisuudessaan kissaviikko ja palvelijat olivat tuolloin kissoja. Nimitykset juontuvat pusseista eli nyyteistä, joihin vähät tavarat kietaistiin.
On tietysti sanontoja, joissa kissa on kissa eikä mikään pussi. Niiden sävy on usein vähättelevä: jonninjoutavat kestit ovat kissanristiäisiä ja kissanosan saa se, joka jää ilman perintöä. Kissanmullut on roisi leikkikalu, jossa puunappeja yritetään osuttaa reikään.
Kurt Vonnegutin romaanissa taiteilija tekee kuvan sormiin pingotetuista langoista ja huokaa: ”Maailman vanhimpia leikkejä, kissan kehto. Sadantuhannen vuoden ajan aikaihmiset ovat heilutelleet narusykkyröitä lastensa silmien edessä. Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuota lankavyyhteä. – Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.”
Kalevalamittaisissa runoissa kissoista on paljon mainintoja, mutta niiden taakse kätkeytyy myös muita eläimiä. ”Nouse, karhu, kankahasta, lehosta leviäkoura, viiasta vihanen kissa.” ”Oravani, onnervoni, metshän kissa, kirmijäni, pure puuda, syö käbyä.”
Keinänen ja Nyman ovat haltioissaan Kipinättärestä, Suomen ensimmäisestä kissasta. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander, ”Lönnrot ennen Lönnrotia”, sai vuonna 1787 valmiiksi Nytt Finskt Lexicon -sanakirjansa, mutta painoon se pääsi yli kaksisataa vuotta myöhemmin. Jo tässä teoksessa on mukana ”hiijen kissa” Kipinätär.
Mutta kipinöivätkö kissojen turkit ihan oikeasti hämärässä, kuten Keinänen ja Nyman väittävät? Vaikka kissasta voi saada sähköiskun, sen kipinöivin osa ovat sittenkin silmät, joiden verkkokalvo toimii kuin heijastin. Kansanperinne on täynnä kaskuja, joissa hehkuvasilmäistä ja suhisevaa kissaa luullaan kiukaaksi.
Sängyssäni nukkuu kaksi kissaa ja laulamme aina iltaisin itse sovittamaamme veisua pienestä metsäkissasta, joka metsään laittaa pienen pirttisen. Jos turkin kipinöinti on totta, vaihdamme J. H. Erkon tulenpalvojan kehtolauluun:
”Tuuditan tulisoroista, kipenäistä kiikuttelen. Vaalin pientä valkeaista, Luojan lasta liikuttelen. Taivahast on lahja tullut, taivahan tulen kissoista, Luojan lemmen liekinnöistä, ei vahingon valkeoista.”
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kustantanut sekä kissakirjan että Kalevalan. Kirjan nettimainoksessa kehaistaankin, miten lukijat saavat nyt tietää, kuka Kalevalassa on Kipinätär.
Kipinätär ei ole valitettavasti Kalevalan henkilö, vaan otus, josta liikkui Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa epämääräistä tietoa. Christfried Gananderin ja Heikki Meriläisen muistiinpanoissa Kipinätär on Hiiden apueläin (kuin noita-akan musta kissa), jota tarvittiin jumalattomissa taioissa.
Jos talonpojalta varastettiin tavaraa, hän kaivoi hautuumaalta ruumisarkun säleitä tai ruumiin sormia ja poltti ne varkauden tapahtumapaikalla. Kipinätär sai kipinöistä energiaa ja säntäsi viivana tavaran perään.
Kipinätär ja kissa ovat alkusoinnun vuoksi oiva pari, mutta kun nimi viittaa naispuoliseen henkilöön, kissaa on ehkä edeltänyt ”Kipinätär, hiijen tyttö”, kuten kulkumies Iivana Koutalainen Oulangalta vuonna 1889 muistikin.
Ajatusta vahvistaa Savitaipaleella tunnettu loitsu, jossa tavaran hakija on ”Hippa Hijen tyttärijä”. Loitsun kirjasi vihkoonsa Charlotta Europaeus, Suomen ensimmäinen naispuolinen runonkerääjä.
Näinä sanapulan surkeina aikoina meillä on vain tyttökissoja, poikakissoja ja emokissoja. Aiemmin naaraista puhuttiin imisinä ja uroksista orasina ja emokissa saattoi olla emakko.
Vastasyntynyt kissa on sukupuolesta riippumatta poika, Keinänen ja Nyman huomauttavat. Aivan, mutta mitä on sanottava kananpojasta ja kukonpojasta? Kananpojan on paras olla tyttö, sillä kukonpojalla on henki herkässä. Tarkkaan ottaen kukonpoikaa ei pitäisi olla edes olemassa, sillä kukko ei tunnetusti muni.
Kissanpoikasta voi hyvin kutsua kissanpennuksi, mutta koiranpentua ei voi kutsua koiranpoikaseksi. Ja televisiotekstien kääntäjät, nyt tarkkana: sialla ei ole poikasia eikä pentuja, vaan pelkästään porsaita.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
