Viimeinen sana
Koko kuluneen syksyn päässäni on soinut kuorotoverini säveltämä laulu. Siinä päivä tulee pääskyille, ilo ilman lintusille. Ei kuitenkaan emottomille.
”Eipä se emottomalle tule päivä polvenahan, ei valkia valosta, ei ilo sinä ikänä.”
Lintujen on uskottu kuljettavan kuolleiden sieluja.
Vuonna 1918 syntynyt mummoni eli Emo, kuten koko sukumme häntä kutsuu, oli huumorin ja toiminnan nainen.
Hän siivosi 32 vuotta Jyväskylän verotoimistoa niin hyvin, että paikallisen kotitalouskoulun oppilaat tuotiin opintoretkelle toimistoon ihailemaan mummoni kädenjälkeä.
Selkä ja lonkat menivät siivotessa, mutta siitä huolimatta Emo järjesti eläkkeelle jäätyään muille mummuille ja papoille kesäleirejä ja retkiä ja niille ohjelmaa. Jos ei muuta, niin lauloi hulluja lauluja miesten kumisaappaat jalassaan.
Ja kaiken aikaa järjesteli myös sukumme jäsenten asioita, vaikka välillä joutuikin toteamaan: Tehkee niinkun tykkeette.
Mummo toimi nuorena aktiivisesti demarijärjestö Nuorissa Kotkissa ja myöhemmin demarinaisissa. Sitä porukkaa pappani kutsui vanhoiksi kotkiksi.
Emolla oli pettämätön rytmitaju ja tanssijan sääret. 90-vuotisjuhlissaan hän huimauksen uhallakin antoi veljensä viedä hurjaan humppaan.
Mummon tekemät maksamakkarasämpylät, letut, murukastike ja munkit ovat yhä parasta koskaan syömääni sapuskaa. Mummolassa kehittyi myös rakkaussuhteeni kiiltäväpaperisiin lehtiin. Mummo tilasi sekä Annaa että Jaanaa, jotka luin alakoululaisena joka viikko tarkasti läpi.
96-vuotiaaksi elänyt isomummonikin säilytti loppuun asti omalaatuisen huumorinsa. Isopappa puolestaan oli ”iltanäyttelijänä” Jyväskylän kaupunginteatterissa ja koko heidän lapsikatraansa (mm. Ahti Kuoppala) on ollut seurallista ja esiintymishaluista sakkia; jutunkertojia, muiden naurattajia.
Olisi kiinnostavaa tietää, mitä aivoissa ja elimistössä tapahtuu sillä hetkellä, kun ajattelee maailman annostelevan liikaa jaksettavaksi, ja sitten jaksaakin. Näin kävi minulle viime lauantaina.
Viikkokaudet, ja viime viikkoina myös yökaudet valmistellut Koiton Laulun 60-vuotiskonsertit olivat juuri alkamassa, kun sain viestin, että sisareni ja äitini eivät tulekaan kuoroni konserttiin. He lähtivät Jyväskylään mummoni luo, jonka kunto oli nopeasti romahtanut.
Jonkinlainen adrenaliiniryöppy sai minut laulamaan ja juontamaan konsertit läpi. Hieman poissaolevana ja silmät tomaatteina, mutta kumminkin.
Samankaltaisessa tilanteessa ollut ystäväni kuvaili tunnetta hyvin: suuren ilon ja valtavan surun välillä on vain ohutta lasia.
Sunnuntaina mummo sitten nukkui pois, jouluvalojen lempeässä kajossa, tyttärensä ja veljentyttärensä vierellään.
Koin konserttilavalla kantavani vahvasti erityisesti Kuoppalan naisten perintöä, heidän huumoriaan ja sitä, että vaikeiden paikkojen yli mennään, kun on mentävä.
Uskon, että juuri niin mummo olisi halunnut. Että laulu soi ja valot kimmeltävät.
Toisaalla tässä lehdessä kerrotaan kuukkelista, jota on pidetty sielun lintuna. Muidenkin lintujen on uskottu kuljettavan kuolleiden sieluja.
Kuoron ohjelmistoon kuuluvassa Kurjet-laulussa sodasta palaamattomat miehet ”ei kaatuneetkaan maalle hurmeiselle, vaan valkokurjiks’ silloin muuttuivat”.
Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielessä kuollut isoveli Joonatan palaa veljensä ikkunalaudalle kyyhkysenä ja siinä joululauluista itkettävimmässä varpunen on taivaasta tullut pikkuveli, joka ottaa kiitollisena siemenen tyttökullan, sisarensa kädestä.
Sakari Topelius kirjoitti runon varpusesta vuonna 1858, jolloin hän oli vuoden sisällä menettänyt kolme pientä lastaan. Alle yksivuotias Rafael oli kuollut isänsä syliin ja Rafaelille isä kirjoitti myös tarinan Kesästä, joka ei tullutkaan.
Mummon maallinen kuori haudataan, mutta se, jota joku kutsuu sieluksi ja jolle en itse tiedä nimeä, mitä sille tapahtuu? Muistot, joita ei ole kenelläkään muulla, se ainutlaatuinen kokemus elämästä, ne tunteet, joita kukaan muu ei ole tuntenut, ajatukset, jotka olivat vain mummon päässä: Ovatko ne nyt jossain vai kadonneet? Vaeltaneet jonnekin?
Lintuko mummoa kuljettaa? Vai me, jälkeläiset?
Kuoleman ohella linnut liittyvät myös syntymään. Useiden eri kulttuurien maailman syntytarinoissa maailma kuoriutuu vesilinnun munasta. Pääskölintu, päivälintu laski vaskimunat valkamaan myös meidän konsertissamme.
Lauloimme myös Victor Jaran laulun, jossa kuolleen toverin juuret painuvat mullan syvyyteen ja ruokkivat uuden kukinnon.
”Luot kuolemastasi monta elämää, ne alkamaasi työtä edistää –– jo kuulen sen laulun ––.”
Kuorotoverini säveltämän laulun suomalaisista kansanrunoista poimituissa sanoissa murheet, mureet, luovutetaan linnulle.
”Kanna korppi huoliani, mureitani musta lintu. Kanna kaivoihin syvihin, lampihin kalattomiin.”
Tämä on ensimmäinen jouluni Emottomana, ensimmäinen joulu, kun en ole kenenkään lapsenlapsi.
Olen nytkähtänyt sukupolvien ketjussa yhden lenkin eteenpäin, mutta se ei tunnu pahalta. Meissä jatkuu myös mummon elämä.
Toivoa ja iloa liittyy joulunaikaan muutenkin. Eräs kymmenvuotias poika tapasi juuri ensimmäistä kertaa isänsä, eräs toinen lapsi saa joululahjaksi maailman kauneimman nukkekodin.
Horisontissa kajastaa haurasta valoa.
”Ja laulu kaikuvi lasten suista,
kun joulu on, kun joulu on.”