Tarmo Koivisto toimii Viikkolehden pääkirjoitussivun pilapiirtäjänä ja Timo Mäkelän Minun elämäni ilmestyy takasivulla. Vuoden 1997 joulunumerossa he olivat Viikkolehden saunassa yhdessä veteraanipiirtäjä Veikko Savolaisen kanssa.
Aku Ankka oli vuonna 1948 syntyneelle Tarmo Koivistolle pikkupoikana iso juttu. Aku oli silloin Suomessa uusi tulokas.
– Se oli ihan ylivertainen, asennot, body language, ilmeet.
– Ja seikkailut olivat kunnon kamaa. Huumoria ja toimintaa. Niissä oli shakespearemainen rakenne, ei mitään happy endiä.
– Usein ne päättyivät siihen, että ajetaan luudalla takaa, Aku on maailman murjoma, katkeruuskupla pään päällä ja veljenpojat lyövät lisää löylyä niskaan.
Kolme vuotta Koivistoa nuorempi Timo Mäkelä eli Timppa sanoo olleensa poikaiässä enemmänkin Pecos Bill -osastolta. Lassomies Pecos Bill ratsasti lännenseikkailuihin ratsunsa Myrskytuulen selässä.
Vähän myöhemmin Tintin piirtäjä Herge oli Mäkelälle shokki.
– Tuli sellainen olo, että hemmetti, sarjakuvaa voi tehdä näinkin hyvin.
Veikko Savolainen tutustui sarjakuviin jo 30-luvulla. Hän sai kuusivuotiaana lahjaksi albumin Iskevän Salaman seikkailuista. Sen piirtäjästä Alex Raymondista, jonka töitä on myös Rip Kirby, tuli Savolaiselle esikuva.
– Ajattelin kuusivuotiaana, että tuossa minulle on ammatti.
– Iskevällä Salamalla oli mustatukkainen morsian, jonka nimi oli Tuula. Päätin, että joskus menen naimisiin mustatukkaisen Tuulan kanssa.
Savolaisen toive toteutui vuosikymmeniä myöhemmin. Hän on edelleen naimisissa Tuulansa kanssa.
Ei ole ihme, että Savolaisen eli Joonaksen mielestä sarjakuviin liittyy tietty kohtalonomaisuus.
KÄÄK! Taiteiden äpärä
Mihin sarjakuva sijoittuu taiteiden maailmassa?
Ranskassa sarjakuva määritellään piirretyksi kirjallisuudeksi, mutta Savolaisen mielestä sitä voitaisiin yhtä hyvin kutsua piirretyksi elokuvaksi.
– Monta kertaa on mieleen tullut, että saisinpa olla elokuvan ohjaaja. Ohjaat vain, muut huolehtivat kaikesta muusta. Nyt täytyy piirtää kaikki pienetkin asiat itse, Savolainen sanoo.
Arkkitehtuuria pidetään kaikkien taiteiden äitinä. Koiviston mielestä sarjakuvasta voi sanoa, että se on kaikkien taiteiden äpärä. Siinä on sekaisin kirjallisuutta, kuvataiteita ja elokuvaa. Kaikesta on otettu rusinat pullasta.
Piirtäjäkolmikko pitää hienona sitä, että sarjakuvaa saa tehdä ilman suuren taiteen paineita. Kun sarjakuvaa ei ole arvostettu, se on saanut luvan olla klovni tai rakkikoira.
– Sarjakuvaa voi tehdä kevyellä kalustolla. Ei kulu muuta kuin tussia, Mäkelä sanoo.
– Eikä siinä voi tehdä isoja vahinkoja, ei ainakaan taloudellisia. Korkeintaan menee yhden perheen talous sekaisin, Koivisto sanoo.
Keskustelussa päädytään siihen, että sarjakuvan tekijä on piirtäjä, käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä ja tarpeiston hoitaja.
Mäkelä, joka Viikkolehden kahvipöytäkeskusteluista tiedetään elokuvaintoilijaksi, korostaa sarjakuvan tekijän roolia näyttelijänä. Hänen täytyy eläytyä jokaisen hahmonsa rooliin.
GLUP! Sarjakuvan lähetyssaarnaaja
Sarjakuvien arvostus ei Suomessa ole ollut järin suuri, vaikka ne ovat vakioaineistoa melkein kaikissa lehdissä.
Koivisto tuohtuu vieläkin muistellessaan niitä ei kovin kaukaisia aikoja, jolloin väitettiin, että sarjakuvat tuhoavat kansan lukutaidon.
– Puhuttiin uuslukutaidottomuudesta. Voitteko kuvitella? Että joku oppisi ikään kuin huonommin lukevaksi lukemalla sarjakuvia?
Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet. Oppikirjoissakin sarjakuvaa käytetään paljon hyväksi tiedon välittäjänä. Se tietää leipää sarjakuvan tekijöille.
Joonas, jolla on viidenkymmenen vuoden kokemus sarjakuvan tekijänä, sanoo, että sarjakuvan arvostus on parantunut valtavasti ihan viime vuosina.
Savolainen on saanut ensimmäisenä sarjakuvan tekijänä valtion taitelijaeläkkeen. Koivisto puolestaan on ensimmäinen valtion viisivuotisen taitelija-apurahan saanut sarjakuvan tekijä.
Koivisto on toiminut sarjakuvan lähetyssaarnaajana. Hän on ollut kahdesti Afrikassa ja viime syksynä Intiassa opastamassa sarjakuvien hyötykäyttöön.
– Siellä on tarve kommunikoida ihmisille, joilla ei ole lukutaitoa tai suurta kiinnostusta.
– On tarve kertoa aidsista tai eroosiosta tai miten pitäisi suhtautua noitatohtoreihin. On hirveän paljon tiedotustarvetta ja kansainvälisellä avustusrahalla tehdään broshyyrejä, joita kukaan ei lue.
Tällaiseen saumaan sarjakuva osuu hyvin. Sillä voidaan välittää hyödyllistä tietoa hauskasti ja havainnollisesti.
Työpajoissa ja seminaareissa Koivisto kertoi millainen väline sarjakuva on ja mitä keinoja siinä voidaan käyttää.
– Mutta kun on vain paikallista sarjakuvaa, vain sikäläiset voivat tehdä sikäläisille. Heidän pitää piirtää sarjakuvia siihen kulttuuriin.
Vastaanotto on ollut hyvin innostunut niin Tansaniassa, Keniassa kuin viimeksi Intiassa. ”Meillä on uusi ase, sarjakuva”, sanoivat sikäläiset.
VIUUUH! Viesti jumalalta
Kaikki lapset piirtävät ja melkein kaikki pikkupojat ja monet pikkutytötkin piirtelevät sarjakuvia.
Koivisto korostaa, että harrastuksesta on kuitenkin pitkä pitkä matka ammattilaisuuteen. Eikä ammattilaisuus ole aina kivaa. On pidettävä kiinni siitä, että juttu on valmis sovittuna aikana. Ja on pakko ottaa vastaan kritiikkiä, viimeistään silloin, kun piirtäjälle sanotaan, ettei sarja kelpaa julkaistavaksi.
Jos joku haluaa sarjakuvan piirtämisen ammatikseen, mitä neuvoja hänelle annatte?
– Ensimmäinen kysymys on se, millainen mielikuvitus hänellä on. Jos ei ole mielikuvitusta, ei tule sarjakuvan piirtäjää, Joonas vastaa.
– Piirtämisen taitoa voi kehittää, mutta on turha kouluttaa mielikuvitusta.
Mäkelä ja Koivisto ovat samaa mieltä.
– Ja pitää olla viesti jumalalta, pakko piirtää, intohimo, Koivisto sanoo.
– Pitää haluta jumalattomasti. Ja pitää haluta tehdä nimenomaan toisille, Mäkelä sanoo.
Sen lisäksi täytyy olla laaja yleissivistys ja monipuolinen kiinnostus ympäristöä ja elämää kohtaan, kolmikko korostaa melkein yhteen ääneen.
Ei voi tehdä sarjakuvaa jostain aiheesta, ellei tunne sitä perin pohjin. Jos tekee sarjan vuosisadan alun Helsingistä, pitää tutkia tarkkaan millaista silloin oli.
MITÄ? OOH! Maagiset sormet
Jos ei olisi valinnut kuusivuotiaana sarjakuvan tekijän ammattia ja myynyt ensimmäistä sarjaansa 18-vuotiaana, Joonas olisi kenties elokuvaohjaaja tai kirjailija. Tarinan kertoja joka tapauksessa mutta eri välinein.
Mäkeläkin tunnustaa elättelevänsä ajatusta, että voisi kirjoittaa.
Koivisto on käynyt Taideteollisen korkeakoulun mutta saanut myös suutarinopin isänsä verstaassa.
– En tiedä kuinka kenkien korjaaminen nykymateriaaleilla kävisi, mutta pohjaa on.
– Olen luonteeltani käsityöläinen. Sarjakuvan tekeminen on käsityöläisyyttä.
Timppa Mäkelän isä oli muurari ja poika joskus apuna kärräämässä ruukkia mutta isä kielsi ryhtymästä muurariksi. Se oli onneksi sekä talonrakennusalalle että sarjakuvalle.
AAAARRGH! Piirtäjän joulupiina
Joulu on piirtäjälle ammatillisesti piinallista aikaa. Joonas sanoo suoraan vihaavansa joulua.
– Olen piirtänyt joulusta kaiken mitä ikinä voi, ja aina pitää keksiä jotain lisää. Siinä sitä mielikuvitusta vaaditaan.
Joulu työllistää myös Timppaa ja Koivistoa. Kaikki klisheet pitää pyörittää uudestaan ja uudestaan. Joulukortin teko Sörnäisten rantatiestä, missä näkyy Partekin luiska ja Merihaka tasaisine seinineen, on vaativa ponnistus tekijämiehellekin.
Myös Mämmilässä leikittiin tonttuleikkejä, räkä valui nenästä ja joulupukki tuli.
uutiskirje 
