Helsingin kaupungin palvelu- ja virkistyskeskukset ovat helsinkiläisille eläkeläisille ja työttömille tarkoitettuja monitoimitaloja, joita on eri puolilla kaupunkia noin yksitoista. Palveluja ja toimintoja on runsaasti peruspalveluista harrastus- ja virkistystoimintaan, ohjattuun liikuntaan, kerhoihin, neuvontaan ja tiedotukseen, päivätansseihin, ohjelmallisiin ja hengellisiin tilaisuuksiin. On ystäväpiirejä, vertaistukiryhmiä, kirjasto- ja atk-palveluja ja useimmissa kahvila ja ateriapalvelut.
Keskusten tarkoitus on tukea ja edistää eläkeläisten toimintakykyä ja kotona asumista mahdollisimman pitkään. Tuottaja on sosiaalivirasto ja mukana eläkeläisjärjestöjä, seurakuntia, virastoja ja vapaaehtoisia asiakkaita.
Vuonna 2000 sosiaalivirasto teetti tutkimuksen keskuksista ja niiden asiakkaista. Sen pohjalta tein lisensiaattityöni Helsingin kaupungin palvelukeskukset toiminta-areenana ja hyvinvoinnin lähteenä – tutkimus palvelukeskusten asiakkaiden kokemista keskusten hyödyistä.
Kun peruskoulua ja kouluruokailua pidetään itsestään selvänä, miksei eläkeläisten arkisen selviytymisen vaalimista?
Arvioitiin keitä olivat asiakkaat, miksi he hakeutuivat keskuksiin ja mitä niiden käytöstä saivat. Vaikka aineisto ei ole tuore, ovat eläkeläisten tarpeet ja toiveet ajassa suhteellisen muuttumattomia.
Yllättävästi yli 60-vuotiaat helsinkiläiset miehet ja naiset olivat asiakkaita lähes täysin väestöosuuksiensa suhteissa. Keskukset palvelivat asiakkaita tasapuolisesti riippumatta heidän yhteiskunnallisesta taustastaan. Asiakkuuden “normaaliutta” ilmensi, että joka toinen yli 60-vuotias oli käynyt keskuksessa ainakin kerran. Pysyvää toimintakykyrajoitteita koki kolmannes, yhtä usea kuin keskuksia käyttämättömätkin. Asiakkuus sijoittui aikaan ennen vanhuspalveluiden alkamista.
Kun päivittäin lähes joka kahdeskymmenes eläkeikäinen käy keskuksessa, voi kysyä, mikä muu instituutio vetää saman määrän eläkeläisiä arkisin? Eläkeläiset hakeutuivat keskuksiin, koska palvelut olivat tärkeitä arjen sujumisessa ja keskus osa sosiaalista verkostoa. Palvelut olivat synergisiä: yhdellä käynnillä, saman katon alla, voi vaikkapa aterioida, osallistua harrastusryhmään ja käyttää kuntosalia. Käynnit ylläpitivät sosiaalista ja fyysistä toimintakykyä, kun niihin liittyivät palveluiden hyvä saavutettavuus, laatu ja esteettömyys.
Keskukset vastasivat myös sosioemotionaalisen tuen ja yhdessäolon tarpeisiin. Asiakassuhde oli saattanut jatkua 25 vuoden ajan osoittaen vahvaa sitoutumista. Voi puhua eläkeläisen voimaantumisesta vapaaehtoistyöhön osallistumisena, käyttäjäneuvoston jäsenyytenä, mutta yhtä hyvin vain toisten seurassa oleilemisena.
Jopa viidesosa 60–64-vuotiaista asiakkaista koki terveytensä paremmaksi kuin vuotta aikaisemmin. Keskusten omatoimisuutta tukevaan vaikutukseen uskottiin vahvasti. Kaksi kolmesta vastaajasta oli samaa mieltä väittämiin: ”keskuksissa käyminen on ylläpitänyt ja parantanut omatoimisuuttani kotona ja sen ulkopuolella” ja ”palvelukeskusten liikuntapalveluiden käyttö hidastaa ja estää ennakolta toimintakyvyn heikkenemisen”.
Vielä voimakkaammin ajateltiin, että ”keskusten ansiosta monet eläkeläiset voivat lykätä palvelutaloon tai vanhainkotiin muuttoa”. Jos toiminta oli tarpeeksi hyvää, asiakkaat tulivat huonompikuntoisinakin. Kaksi kolmesta oli sitä mieltä, että palvelukeskukset olivat ”kodin jälkeen tärkeimpiä paikkoja” ja keskuksen tärkeyttä lisäsi asiakkaan arkielämää haittaavaa sairaus tai rajoite. Keskusten merkitys oli verrattavissa vaikkapa kirjastolaitokseen, mutta sitäkin tärkeämmässä asemassa asiakkaille.
Yhteiskunnan turvaverkoston kysyntä alkaa hahmottua viimeistään eläkeläisen toimintakyvyn heiketessä. Eläkkeellä keskus voi osoittautua sosiaalisen yhteisyyden toiminta-areenaksi, tarjota uusia toimintarooleja, tarpeellista tietoa ja sosioemotionaalista tukea. Erona työelämän areenoihin on vapaaehtoisuus, vapaus valita omat aktiviteettinsa.
Palvelukeskuskäynnit selvästi tyydyttivät myös sosiaali- ja terveyspalveluiden kattamatonta tarvetta, jota keskusten asiakkaat ilmaisivat ei-asiakkaita enemmän.
Keskusten palveluiden koettiin myöhentävän muiden vanhuspalveluiden kysyntää. Iän ja rajoitteiden lisääntyessä asiakkaiden yhteisöllisyyshakuisuus säilyi, vaikka fyysisemmät aktiviteetit vähenivät. Käynnit tukivat optimistista elämänasennetta ja luottamusta omiin voimiin.
Eläkeläisten mielestä julkiset, verovaroin ylläpidetyt tilat ja ammattitaitoinen henkilöstö oli keskusten yhteisöllisyyden, asiakkaiden aktiivisuuden ja luottamuksen kulmakivi. Keskuksilla oli turvaverkkoluonne niiden palvelujen lisäkäyttötarpeen ja -halukkuuden valossa.
Keskusten sosiaalisten ja terveydellisten hyötyjen voi arvioida ulottuvan ikääntyvistä huolehtiviin omaisiin sekä julkisiin ja yksityisiin palveluihin. Asiakkuus ilmeisesti myöhentää varsinaisten vanhuspalvelujen tarvetta ja käyttöä ja hidastaa sairauskeskeisen elämäntavan kehittymistä.
Verovaroin ylläpidetyt keskukset ovat perusteltu vaihtoehto eläkeläisille heidän kotona asumisena turvaamiseksi mahdollisimman pitkään. On esitetty vallitsevien ikäasenteiden vaikuttavan suoraan ikäihmisten elämänlaatuun heijastumalla heidän minäkuvaansa. Jos ikääntyvien toimintamahdollisuuksia ja riippumattomuutta tuetaan, heijastuu se takaisin terveyttä kohentavana aktiivisuutena.
On puhuttu “sosiaalisesta jälleenrakennusmallista” ja ”hyvistä kehityskuluista”. Hyvä kehityskulku virittyy, kun yhteisön tarjoamat resurssit aktivoivat ikäihmisten terveellisiä yksilövalintoja. Yhteiskunnalla on siten keinovalikoima vaikuttaa eläkeläisen toimintakykyyn, jos halutaan.
Yhteiskunnallisesti tärkeää on, että keskusten ansiosta paine muihin vanhusten sosiaali- ja terveyspalveluihin on vähäisempi.
Kunnan aktiivinen ja vastuullinen rooli palvelukeskuspalvelujen tuottajana näyttäisi olevan jatkossakin tarpeen. Palveluiden kilpailuttaminen ja yksityistäminen on esillä usein, vaikka liikeyrityksen elinehtona on voiton maksimointi, ei vastuu asiakkaistaan.
Vanhuspalveluiden moraalinen vastuu kohdistunee veronmaksajien ylläpitämään julkiseen palveluntarjoajaan. Kun palvelukeskuksia on vain suurimmissa kaupungeissa, voi kysyä, kannattaisiko eläkeläisille tarkoitettu toiminta järjestää vakaammalle pohjalle?
Vanhuspalvelulain tavoitteissa on muun muassa ”edistää ikääntyneiden hyvinvointia ja kaventaa hyvinvointieroja, tukea osallisuutta ja voimavaroja, edistää itsenäistä suoriutumista puuttumalla ajoissa toimintakyvyn heikkenemiseen ja sen riskitekijöihin, turvata määrältään ja laadultaan riittävät palvelut”. Keskukset ovat vastanneet tähän ennaltaehkäisyn tarpeeseen jo 1970-luvulta lähtien.
Kun peruskoulua ja kouluruokailua pidetään itsestään selvänä, miksei eläkeläisten arkisen selviytymisen vaalimista? Ratkaisevaa on yhteiskunnan – veronmaksajien, valtion ja kuntien tahtotila. Voisiko vanhainkoteja, palvelutaloja ja niihin verrattavia käyttää myös ikäihmisten päivätoimintaan? ”Palvelukeskusinstituutio” on yksi onnistuvan ikääntymisen mahdollisuus sekä yksilön, että yhteiskunnan kannalta.
Kirjoittaja on valtiotieteen lisensiaatti, jonka lisensiaatintutkimus ”Helsingin kaupungin palvelukeskukset toiminta-areenana ja hyvinvoinnin lähteenä” hyväksyttiin Helsingin yliopistossa huhtikuussa 2012.
uutiskirje 
