Nuoren polven naiskirjailijat tuntuvat kääntyvän henkilökohtaisuudesta ja lähiarjesta ihmisen taisteluun ja sortumiseen maailmanhistoriassa eli marxilaisen eksistentialismin mukaan Historiassa. Totalitarismin kauhuun zoomasi ensin Sofi Oksanen ja sitten Katri Lipson, nyt Riikka Pelo. Myös Katja Ketun ja Heidi Könkään uutuuksien taustana on pieni Suomi natsi-Saksan ja Neuvostoliiton puristuksessa.
Pelo kertoo suuren runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Aljan tarinan. Tsvetajeva emigroitui vallankumouksen jälkeen Berliinin ja Tšekkoslovakian kautta Pariisiin. Monarkistina hän jopa julkaisi lännessä 1921 valkokaartia ylistävän kokoelman Joutsenten leiri.
Hänen miehensä, valkoisten puolella taistellut Sergei Efron värvättiin jo Prahassa Neuvostoliiton peitejärjestöön “Kotiinpaluun liittoon”, joka houkutteli emigrantteja palaamaan kotimaahan. Salassa vaimoltaan Efron toimi tšekan salaisena agenttina ja veti mukaan myös heidän tyttärensä Aljan. Ankara köyhyys sai ilmeisesti Efronin vaihtamaan puolta.
Marina Tsvetajevan suku sammui, mutta suuri runous jäi.
Perheen palattua Neuvostoliittoon 1930-luvun lopulla Tsvetajevan sisar, tytär ja mies vangittiin ja Marina hirtti itsensä yksinäisyydessään ja epätoivoissaan evakossa.
Pidättyvästi suuresta terrorista
Aluksi julma maailmanhistoria vain häämöttää riitaisen perhe-elämän alta. Vaikea arki täyttää laajan tekstimassan, joka kuvaa elokuuta 1923 Prahan lähellä ja 1939 Bolševon huvilakylässä. Vivahteikkaasti mielteitä kirjaavassa tekstissä tuntuu ruumiillisuus naiskirjallisuudesta tuttuun tapaan. Arki on jokapäiväinen leipämme, kunnes siinä piilevä uhka valtaa ja murtaa “elämämme”.
Suuren terrorin ilmapiiriä Pelo kuvaa pidättyväisesti kuten vaikkapa Jaan Kross tai Lipson. Hän on kaukana Solženitsynin tai Sofi Oksasen leveästä pensselistä. Sitäkin järkyttävämmin avautuvat helvetin portit tytär Aljan joutuessa kidutettavaksi ja raiskattavaksi Lubjankaan ja vankileiriin Vorkutaan 1941 ja Marina Tsvetajevan sortuessa Jelabugassa samaan aikaan.
Tsvetajeva oli paitsi väkevästi intohimoinen ja sopeutumaton myös hoivattava – ei tästä maailmasta. Hän “rakastuu vaikka sähkötolppaan”. Energinen, itsekeskeinen ja riippumaton nainen kesti todellisuutta huonosti ja oli likinäköinen kaikelle paitsi omille kuvitelmilleen. Mutta intuitionsa ansiosta hän ei myynyt itseään illuusioille stalinismin suhteen toisin kuin tyttärensä ja miehensä. Tuhonsa hän näkee ennalta kuin Kassandra ja tietää lähtevänsä ansaan Neuvostoliittoon.
”Tulevaisuuden runoilija”
Joseph Brodsky nimitti Tsvetajevaa suurimmaksi 1900-luvun venäläisistä runoilijoista ja “tulevaisuuden runoilijaksi“. Tämä artikuloi ”äänen ylivaltaa todellisuudesta, traagisen tajunnan ääntä” ja äärimmäisen olemassaolon puolustusta: todellisuuden kieltämistä.
Kirjan punainen lanka ja ehkä alkuelämyskin on tuttu perusjuttu: äidin ja tyttären ristiriitainen ja kipeä suhde. Omapäinen tyttö rettelöi itsekästä hupakkoa äitiä vastaan. Kun äiti pakottaa Aljan pianotunneille, tämä huutaa: minä haluan olla tavallinen lapsi – ja äiti lyö häntä.
Peruskuviossa pikkuporvarillinen äiti yrittää saada kapinoivan tyttären tyytymään kirkkoon, lapsiin ja keittiöön. Marinan tytär taas nousee sietämättömän äidin runollisia äärimmäisyyksiä vastaan. Äiti on idealisti, näkyjen näkijä, tytär taas realisti, joka vihaa sitä, että äiti pakottaa hänet luovuuteen.
Itsepetosta ja äitikapinaa
Alja valitsee isän tavallisuuden ja päätyy itsepetokseen, matalaotsaiseen ideologiaan ja tuhoon. Isän tyttö tekee äitikapinaa, haluaa aikuistua – ja päätyy vakoilemaan emigranttitovereitaan. Sympaattinen agentti eli oma isä johdattelee tyttärensä NKVD:n verkkoihin, narsistisesti edullisiin illuusioihin diktatuurista. Tuoko tämä mieleen nuortaistolaisen isäkapinamme?
Alja oppii aatteellisen valheellisuuden – selittämään “luokkataistelun” ja “historian” nimissä kaiken parhain päin. Hän omaksui stalinistisen jesuiittamoraalin, että ihminen saattoi olla hyvä ystävä ihmisen kanssa ja samalla toimittaa hänestä huolellisia raportteja elimille.
Paitsi isäänsä, Alja uskoi “prinssiinsä”, rakastettuunsa Muljaan, joka tšekan lähettämänä provokaattorina käräyttää hänet. Suuri rakkaus, itsepetos ja naisellisuuden harhat johtavat katastrofiin.
Märkien operaatioiden mies
Sergei Efron joutui 1939 salaisen sodan myrskynsilmään osallistuessaan kahteen “märkään operaatioon”, nimittäin entisen neuvostoagentin Ignati Reissin murhaan sekä valkoisen kenraalin Jevgeni Millerin kaappaamiseen Neuvostoliittoon. Miller oli osallistunut maanalaisen valkoisen vastarinta- ja terrorijärjestön VOHR:in toimintaan ja hänet ammuttiin Moskovassa 1940.
Ranskan poliisi etsintäkuulutti Efronin, hän meni maan alle ja hänet salakuljetettiin Neuvostoliitoon. Sitten hänet ammuttiin Ranskan vakoilijana elokuussa 1941 Lavrenti Berijan jo johtaessa NKVD:tä.
Marina ei pelännyt nimittää miestään ja tämän “konttoria” murhaajiksi. Alja taas sivuutti moraalisen ongelman aatteellisella tekopyhyydellä. Isän paljastuttua “kavaltajan” likvidoijaksi, tytär uskotteli itselleen: “hän otti niskoilleen syyn toisen tekemästä murhasta”.
Boris Pasternakin kirjerakkaus
Yksi Tsvetajevan elämän kantavista rakenteista oli pitkä ja monimutkainen suhde runoilija Boris Pasternakiin. Prahan aikaan runoilija rakastui kirjeitse Marinaan kirjoittaen: “Mitä voimakkain rakkaus, johon olen kykenevä, on vain osa tunnettani sinua kohtaan”. Marina sai kolmen kuukauden ajan hehkuvia kirjeitä.
Korkea sana, tunteiden hillitön energia määräsi Tsvetajevan ja Pasternakin kohtalon korkeaa risteämistä – laskeutumatta maahan, tulematta maalliseksi. Marina oli tunteissaan itsekäs ryöväri, flirtti ja koketti, joka osasi juonitella – Pasternak oli vilpittömämpi ja suorempi.
Tapaaminen Berliinissä meni kuitenkin kesken: Pasternak pakeni Venäjälle uskaltamatta tavata sen paremmin emigroituneita vanhempiaan kuin
Tsvetajevaakaan. Hän oli rakastunut runoilijattareen kirjeissä ja erossa, mutta luisti tapaamisesta “luonnossa”. Oliko syynä platonisuus vai pienen ihmisen pelokkuus?
Tsvetajeva ja Pasternak kohtasivat vihdoin kirjailijoiden antifasistisessa kongressissa Pariisissa 1935. Pasternak tunsi itsensä Stalinin sanansaattajaksi eikä taaskaan uskaltanut tavata vanhempiaan. Virallisessa osuudessa hän kehotti palaamaan Venäjälle: “Marina, sinä rakastut kolhooseihin”.
”Laulaa kolhooseja ja tehtaita on samaa kuin laulaa onnellista rakkautta. En kykene siihen”, vastasi Tsvetajeva. Hän näki heidän kohtalonsa: “Et ymmärrä mitään, Boris (oi liaani, Afrikan unohtanut!) – sinä olet Orfeus, petojen nieltäväksi joutunut: ne ahmaisevat sinut”.
Pasternak ei kuitenkaan voinut olla varoittamatta peitellysti: “Marina, älä matkusta Venäjälle – siellä on kylmä, pelkkää läpivetoa”.
Kuolemansa edellä Tsvetajeva kävi Peredelkinossa tapaamassa Pasternakia, kuten muuten Osip Mandelstamkin ennen tuhoutumistaan. Pasternak tunsi loppuikänsä syyllisyyttä siitä, että oli pitänyt etäisyyttä Tsvetajevaan ja jättänyt tämän ilman apua.
Historiallisen sopimuksen hetkellä
Kirjassa kuvattu umpikujaan ajetun perheen helteinen viikonvaihde huvilakylässä sattui Molotovin-Ribbentrobin sopimuksen julkistamishetkeen. Šokki vaihtui hetkessä “nerokkaan siirron” ihailuun, “dialektiikka” auttoi kääntämään aatteellista selkärankaa hetkessä 180 astetta. Perheessä vain Marina, joka oli kirjoittanut mahtavan surulaulun Tšekkoslovakian uhraamisesta Saksalle 1938, ilmaisi surunsa.
Harva muuten tietää, että Stalin halusi 1939 sopia länsivaltojen kanssa, mutta vaati Baltian maita ja Suomea. Länsi ei suostunut, mutta natsi-Saksa teki kaupat innostuneena – ja loppu on historiaa.
Tsvetajevan suurin äidinrakkaus kohdistui hänen poikaansa Georgiin eli Muriin. Hän kuvitteli pelastavansa poikansa hirttäytymällä Jelabugissa. Hän oli puhunut evakossa ranskaa Murin kanssa, mutta paikalliset luulivat sitä jiddišiksi, joten hänet haudattiin juutalaisen hautausmaahan.
Mur kaatui 17-vuotiaana rintamalla. Tytär ja Marinan sisar Asja selvisivät vankileiristä, jälkeläisiä saamatta. Marina Tsvetajevan suku sammui – mutta suuri runous jäi.
Historian lopusta ei kai ole tietoakaan, jos nuori kirjailijapolvi kiinnostuu näin “sitoutuneesti” maailman kohtalonhetkistä Facebookin, Idolsien ja Angry Birdsin aikakaudella. Riikka Pelo kirjoittaa karuista valinnoista historiassa, ihmisen “situaatiosta”. Siinä yksilö pitää itsensä ihmisenä vain ollessaan valmis uhraamaan vapauden ja totuuden nimeen kaiken, henkensäkin.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013. 526 sivua.
uutiskirje 