Viimeinen sana
Kirjailija Kalle Päätalosta (1919–2000) on sanottu, että hän teki vaikka ylimääräisen mutkan päästäkseen vaikeuksiin. Kun luin viime talvena Iijoki-sarjan kolmannen kerran kolmessa vuodessa, vahvistui käsitys, että tämä on oikea arvio. Varmasti siksi hänen kirjoistaan on pidetty niin paljon. Kalle jos joku kulki vaikeuksien kautta voittoon ja viitoitti muillekin, että kaikki on mahdollista.
Jos minulle olisi sanottu ennen vuoden 2010 juhannusta, että olen joskus puhujana Päätalo-päivillä, olisin päästänyt ruman naurun ja sanonut jotain ilkeää Kalle Päätalosta. Vuoden 2010 juhannusaaton iltaan asti olin riviäkään Päätaloa lukematta varma, että hänen kirjansa ovat vitsi. Sinä juhannuksena kuitenkin kuulin niin väkevän todistuksen Iijoki-sarjan puolesta, että päätin antaa Päätalolle tilaisuuden.
Sillä tiellä ollaan edelleen. Lukupäiväkirja Päätalon matkassa alkoi ilmestyä KU:n verkkosivuilla viime syyskuussa ja jatkuu edelleen.
Mikä sai Kalle Päätalon tunnustamaan kaikki heikkoutensa ja töppäyksensä?
Minulle on täysi arvoitus, miksi Kalle Päätalon kirjoja pidetään jotenkin tylsinä. Sitähän ne nimenomaan eivät ole. Kalle tuo koettavaksemme, siis ei vain luettavaksi, vaan nimenomaan koettavaksi, menneen maailman tarkasti ja täyteläisenä täynnä draamaa, hurjia käänteitä, hersyvää huumoria ja ennen kaikkea kieleltään puhdasta nautintoa.
Olen usein kuullut sanottavan, ettei Päätaloa jaksa lukea, koska siinä hakataan yhtä naulaa seinään 20 sivua. Niitä 20 sivua ei minun Päätalo-kirjoissani ole, mutta on totta, että Kalle etenee hitaasti ja perusteellisesti.
Niin pitääkin.
Siinä juuri on Iijoki-sarjan voima. Hitaudellaan hän viettelee lukijan maailmaansa eikä päästä pois. Lukija alkaa nähdä tapahtumat kuvina päässään ja eläytyy tapahtumiin vieläkin voimakkaammin kuin pelkän tekstin kautta.
Minun tapauksessani Päätalo-hulluudelle antautumisessa ratkaisevaa oli se, ettei suosittelija vastannut mielikuvaani tyypillisestä Päätalon lukijasta, vaan on nuorehko ja koulutettu ja kaupunkilaisnainen.
Päiväkirjaa pitäessäni olen miettinyt paljon, jääkö Päätalon teksti elämään myös meidän viisikymppisten ja sitä vanhempien siirryttyä maanalustöihin. Samoin sitä, miten väärä mielikuva Päätalon kirjoista voitaisiin muuttaa.
Ratkaisevimmassa asemassa Kalle Päätalon elämäntyön säilymisessä on hänen kustantajansa Gummerus. Sen pitäisi julkaista Iijoki-sarja uudelleen ja aluksi elektronisina e-kirjoina.
Lisäksi kirjat tulisi saada uudelleen markkinoille perinteisessä muodossa ja markkinoida kunnolla, mutta ei vanhoja faneja, vaan uutta sukupolvea silmällä pitäen. Kyseessähän ei ole mikään jähmeä maaseutuproosa, vaan Iijoki-sarjaa voi huoletta luonnehtia samalla lailla kuin joukkoa 1980-luvun kotimaisia elokuvia: kyseessä on nuoren miehen hurja odysseia.
Uskon, että tässä ajassa Kalle Päätalon kirjoille on olemassa uusi tilaus. Lasken Päätalon osaksi samaa ilmiötä, jota ovat viime vuosina kovassa nousussa olleet ilmiöt kaupunkipuutarhoista käsitöiden kukoistukseen, yleensä käsillä tekemiseen ja paluuseen johonkin yksinkertaisempaan ja selkeämpään elämään.
Lisäksi Kalle Päätalon yhteydessä puhutaan usein terapeuttisesta vaikutuksesta. Hän osoitti, että äärimmäisen vaikeistakin olosuhteista voi toteuttaa suurimmatkin haaveensa. Eikö tällaiselle kansakunnan terapialle olisi huutava kysyntä tässä koulukiusattujen ja työuupuneiden maassa?
Kalle Päätalo kirjoitti itsestään maailman pisimmän romaanin – 26 kirjaa ja 17 000 sivua. Silti hän tuntuu sitä suuremmalta arvoitukselta, mitä enemmän häntä lukee.
Tarvitaankin tutkimukseen perustuva Päätalo-elämäkerta vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin:
Mikä sai Kalle Päätalon tunnustamaan kaikki heikkoutensa ja töppäyksensä?
Miksi kaikessa vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään enemmän kuin kukaan toinen?
Mikä hänen kertomassaan on totta ja mikä keksittyä, väritettyä tai eri henkilöistä ja tapahtumista yhdisteltyä? Iijoki-sarjan kahdella ensimmäisellä lukukerralla luulin kaiken olevan totta. Kolmannella kerralla varsinkin päiväkirjan lukijakommentit ja muista kirjoista luetut tiedot palauttivat maanpinnalle: Kalle kirjoitti sittenkin romaaneja, ei elämäkertaansa.
Mitä hänen teksteistään jätettiin toimitusvaiheessa julkaisematta?
Olen viettänyt Kalle Päätalon matkassa ilon, surun ja tyrmistyksen hetkiä. Tyrmistyksen siksi, että vasta hänen kirjojensa kautta voi saada kosketuksen siihen, miten kovaa elämä on ollut vain kaksi sukupolvea sitten. Tätä lähemmin sitä ei enää pääse itse tuntemaan.
Onneksi.
Kaikesta tästä nautinnosta toivoisin siitä mitään aavistamattomienkin pääsevän osille. Siksi nyt on taottava, kun olosuhteet Kalle Päätalon uudelle tulemiselle ovat näpeimmillään.
Kolumni perustuu kirjoittajan Päätalo-päivillä kaksi viikkoa sitten pitämään puheeseen.
uutiskirje 
