Viimeinen sana
Suomenruotsalaisten asemaa on syytä parantaa. Nopeiten se onnistuu poistamalla pakkoruotsi.
Pakkoruotsi on kone, joka tuottaa katkeruutta ja ennakkoluuloja ruotsia, ruotsinkielisiä ja koko koulujärjestelmää kohtaan. Se saa muuten järkevät ihmiset raivoamaan kielivähemmistön oikeuksista, kuten ruotsin mukaan jyvitetyistä korkeakoulupaikoista.
Kun istuu seitsemättä vuotta pakollisella kurssilla opettelemassa kieltä, jota ei koskaan käytä ja josta ei muutenkaan koe hyötyvänsä, sitä helposti ajattelee ymmärtävänsä konservatiiveja, jotka kokevat ruotsin tuputuksen muinaisen kolonialismin tai yläluokan rakenteellisena jäänteenä.
Pakkoruotsissa tiivistyy kaikki, mikä koulujärjestelmässä on pielessä.
Ennakkoluulot suomenruotsalaisia kohtaan laantuisivat, jos ruotsin opiskelusta tehtäisiin vapaaehtoista. Kommunikointikaan ei siitä heikentyisi: useimmat suomenkieliset puhuvat pakkoruotsista huolimatta suomenruotsalaisten kanssa suomea ja ruotsalaisten kanssa englantia.
Koulussa opetettu pakkoruotsi on murtunut vyyhti kielellistä piikkilankaa, joka ajanhukan lisäksi tulehduttaa kieliryhmien välejä. Asiaa ei auta, että kovaäänisimmät pakkoruotsin vastustajat tulevat oikeistosta ja kytkevät kielipolitiikan nationalismiin ja enemmistöidentiteettiin.
Pakkoruotsista puhutaan tavallisesti kokemuksen ulkopuolisesta näkökulmasta. Puhutaan perustuslaista, oikeuksista, kaksikielisyydestä ja muista abstraktioista. Vähemmän puhutaan siitä, millainen pakkoruotsi on kokemuksena.
Ruotsin opetus tarkoittaa pään hakkaamista pulpettiin yläasteella 228 tunnin ajan. Se tarkoittaa kyynistä asemasotaa lukiossa 190 tunnin ajan, ammattikoulussa 40 tunnin ajan. Se tarkoittaa yliopisto-opiskelijoiden taantumista yläastetraumojen tasolle virkamiesruotsin 80 tunnin ajaksi.
Eivätkä suomenkieliset silti opi ruotsia kunnolla. Vuoden 2008 kansallisen oppimistulosselvityksen mukaan 42 prosenttia B1-ruotsin oppilaista jäi tekstin ja puheen ymmärtämisessä tavoitetasosta. Taso oli vielä huonompi puhumisessa ja kirjoittamisessa: tavoitteen alle jäi 50–65 prosenttia oppilaista.
Itselleni ruotsinopettaja suositteli aikoinaan terapiaan menemistä, koska en oppinut kieltä ja näytin nyrpeältä tunneilla.
Seitsemän vuoden kielellisen köydenvedon jälkeen puhe pakkoruotsin opettavaisesta vaikutuksesta tuntuu teennäiseltä. Tekee mieli ilmoittaa, että kaksikielisyys köyhdyttää, avataan koulu aidolle monikielisyydelle ja tehdään toisesta kielestä valinnainen.
Suomi kun ei koskaan ole ollut kaksikielinen maa muuten kuin lain kuolleessa kirjaimessa. Toinen kotimainen on teatteria, jota sivistyneistö on tavannut esittää. Joskus teatterin syy oli luokkarakenne. Nykyään se voi olla esimerkiksi halu erottautua kiihkoilevista persujunteista.
Pakkoruotsin puolustajat voivat polkea jalkaansa kuinka tahansa, mutta mikään määrä hyväntahtoisuutta ei muutu oppimistuloksiksi eikä varsinkaan haluksi opiskella: motivaatio ruotsin opiskeluun on tutkitusti alhaisin kaikista kielistä.
Ruotsia kannattavien kielipoliitikkojen kannan tolkuttomuus tulee hyvin ilmi, kun he sanovat, että ovathan useat muutkin kouluaineet pakollisia. Ihan tosissaanko ruotsin käyttökelpoisuutta verrataan matematiikkaan tai englantiin?
Monet aineet ovat pakollisia, kyllä, mutta ne ovat pakollisia poliittisen päätöksen seurauksena. Päätökset ovat siitä hieno asia, että ne on mahdollista purkaa, jos niissä ei ole järkeä.
Pakkoruotsissa tiivistyy kaikki, mikä koulujärjestelmässä on pielessä: autoritaarisuus, oppilaiden viihtymättömyys ja kokemus opiskelun turhuudesta, opettajien välinpitämättömyys oppilaista ja toisten tarpeiden ulkoa päin määrittäminen.
Paljon on koulutuksessa korjattavaa. Työn voi aloittaa tekemällä ruotsin kielestä vapaaehtoisen ja purkamalla virkakelpoisuusvaatimuksen. Samalla vähenee vastenmielinen vihanlietsonta kielivähemmistöä kohtaan.