Suomalainen, ruotsiksi kirjoitettu runous on pysyvä ilo ja huomenlahja maamme kulttuurille. Harvakseltaan ilmestyviä suomennoksia on siksikin aihetta kiittää, kuten nyt Claes Anderssonin kokoelmaa Syksyni sumuissa rakastan sinua ja Tua Forsströmin teosta Lokakuun iltana soudin järvelle. Ruotsiksi ne julkaistiin viime vuonna.
Andersson (s. 1937) ja Forsström (s. 1947) ovat edustava otanta tämän runouslinjan kärkipäästä. Kummatkin ovat omanlaisiaan ja yllättäviä, teränsä säilyttäneitä, ja ansaitusti palkittuja.
Claes Anderssonin luopumus politiikasta ei ollut tappio kirjallisuudelle. Eduskunnasta erottuaan hän on julkaissut proosaa, näytelmää ja vihdoin taas ykköslajiaan, runoja. Syksyni sumuissa rakastan sinua on erittäin mieleenpainuva nide hänen puolivuosisataisessa tuotannossaan.
Claes Anderssonin luopumus politiikasta ei ollut tappio kirjallisuudelle.
Hänen runoutensa tuntee siitä, miten arkipuheeseen lipuu näennäisen vaivaton, kaivonsyvä havainto. Olkoon mikä tahansa, eksistentiaalinen, moraalinen tai yhteiskunnallinen oivallus, joka ilmaantuu äkkiä kuin ukkospilvi poutataivaalle – tai valonsäde pilven raosta.
Yllätysmomentti on tallella. Vahvimmin teosta kuitenkin luonnehtii keveähköin lausein ilmentyvä, milteipä onnensekainen lopun odotus ja inventaario.
Ilot ja nautinnot ovat yhä käsillä, mutta mieli askartelee kaiken aikaa:
Mies joka tietää kuolevansa pyydystää hauen, tappaa / ja perkaa sen pojanpoikansa kanssa / Sytyttää tupakan ja katsoo hyttysten kanssa tanssivaa savua / Hän ei kaipaa mitään, hän lämmittää saunan ja ui joen jääkylmässä vedessä.
Toisaalta, toisessa runossa:
Ennen valon sammumista ajattelen ystäviä, heitä / kaipaan jo nyt.
Erään runon hän lopettaa:
Elämä ei ole reilua, yhtä vähän kuin kuolema – runon, jossa kuvastuu taiteilijaystävä Bo Carpelanin poismeno.
Sosiaalisella näkökyvyllään Andersson tuottaa edelleen pakahduttavia mielteitä, ”vihamme ja voimattomuutemme kuvia”, kuten runossa Mitä näyttöruudun takana tapahtuu.
Hätkähdyttävästi lyö myös Ihmisvihaa. Minämuotoinen runo on radikaali, tutut asetelmat nurinkääntävä kuvaus depressiivisen ihmisen mahdista.
Tekisi mieli siteerata runo kokonaan, mutta tyydytään pariin riviin:
Masennus on ase jolla rankaisen lähimmäisiäni / Läheisiäni ja rakkaitani niin kuin nekrologeissa sanotaan / Minä pakotan heidät tuntemaan syyllisyyttä kun terrorisoin / ja hallitsen heitä / Miten avuttomia he ovatkaan masennukseni kanssa.
Psykiatrin ja runoilijan täsmäajattelua.
Hieman yllättäen jotkut säkeet ovat rinnastettavissa Leonard Coheniin:
Suutelen sinua nälässä suutelen sinua / janoisena / Suudelmani on ihmissyöjän suudelma / Kuoleman, kaipuun ja halun suudelma.
Se olisikin jännittävää: miten Andersson kääntäisi (jos kääntäisi) Cohenia?
Elämä antoi minkä antoi ja vaati kaiken takaisin, runoilija toteaa. Hän päättää teoksen jykevään sikermään Kahdeksan runoa rakkaudesta.
Pirullisen pätevää, pitävää runoutta.
Tua Forsströmin teos jytisee oitis oudosti, mutta avautuu hitaasti. Pinnan alla liikahtaa niin paljon: aavistuksia, vettä ja pimeyttä, kaloja ja taivaankappaleita. Tiivis rakenne korostaa ja suosii taiten harkittuja toistorivejä, teemoittain eteneviä, kuten ”et moittisi minua…”, ”soudin järvelle hukuttaakseni ne kalat…” tai ”tuuli puhaltaa kasvoihin…”.
Yleistunteena vahvistuu kepeä matkanteko aikojen ja arkihuomioiden poikki. Hienovaraiset risteymät vievät lapsuuteen ja lapseen, kun ”keltasaappainen tyttö juoksee pitkin tienreunaa”, tai kun ”pieni tyttö joka soittaa läksyään, mutisee nuottien nimet”.
Lohtukin tarjoutuu aika arkisesti ja todellisuudentajuisesti:
Ei kannata itkeä loputtomiin / Pian unohdat mistä oli kyse.
Forsströmin omin, moniselitteinen maisema heijastuu hyvin katkelmasta:
Me uskomme rauhoittuvamme, mutta kaaos yltyy. / Ei pidä pelätä. Turha pelko pois. / Meidän on allekirjoitettava erityinen asiakirja, / epäselvän tekstin alle meidän on kirjoitettava nimemme. / Ei jätä toivomisen varaa. / On täynnä toivomisen varaa. / Makaamme avoimessa maastossa ohuen / lepattavan telttakankaan alla kunnes susi ottaa meidät / hellästi syliinsä ja me lepäämme ojennetuilla käsivarsilla / yöilmassa, pienet nuket silmät suljettuina.
Kumpikin kirja on kärkisuomentajan käsialaa. Runoilija Jyrki Kiiskinen vakuuttaa jo ties kuinka monennella Andersson-käännöksellään ja toinen runoilija Caj Westerberg Forsström-työllään.
Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua (Jag älskar dig med mina höstliga dimmor). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY. 76 s.
Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön). Suom. Caj Westerberg. Siltala. 44 s.
uutiskirje 
