Peter von Baghin suunnittelema ja ohjaama kollaasi Helsinki, ikuisesti (2008) on kunnianosoitus maamme pääkaupungille. Jos lähdetään siitä, että elämä on vaihtuvia toteutumia hetkien loputtomassa virrassa, niin von Baghin opus kuvittaa näkemystä ansiokkaasti. Punaisena lankana kulkee tekijälle läheinen historiallinen lähestymistapa. Rungon muodostavat vanhat ja vähän uudemmatkin kotimaiset näytelmäelokuvat. Tärkeää materiaalia ovat myös otteet dokumenteista, uutispätkistä, maalauksista ja kirjallisista teoksista.
Vanhimmat Helsinkiä esittävät filmikuvat ovat vuodelta 1907, ensimmäiset värifilmit 1930-luvun lopulta. Jälkimmäisissä näyttämönä on Kauppatori, Helsingin ikkuna merelle. Eräille myös portti kuolemaan: heleissä väreissä loistavista Kauppatori-näkymistä leikataan vuoden 1918 jälkiselvittelyihin eli kuviin, joissa punavankeja ollaan viemässä Suomenlinnaan.
Ratkaisu on kiinnostava ja osin hämmentävä, kun vielä otetaan huomioon elokuvan päätös: siinä ollaan vuodessa 1918 ja ehkä nykyisen luksushotellin Kämpin kulmilla, valkoisia kannattaneet kaupunkilaiset ovat vastassa Pohjois-Esplanadilla marssivia saksalaisia sotilaita.
Näistä rinnastuksista syntyy vahva mielikuva siitä, miten avoimia ja idyllisiä kaupunkitiloja koskeva menneisyys voi kätkeä hyvinkin rajua dramatiikkaa. ”Se ruusu on puhdasta purppuraa,” kuten Tauno Palo laulaa, tosin ei tässä yhteydessä.
Toisaalta juuri Palo on näissä kehissä oikea hahmo johdattamaan Pitkänsillan pohjoispuolelle: ollaan elokuvassa Onni pyörii (1942) ja Kalliossa. Kaupunginosien luokkajaosta muistuttaa ote Katri Valan tekstistä: puistot ovat kaupungin toisella laidalla.
Helsinki, ikuisesti on antoisa kiertoajelu menneisyydessä, joka sykkii kuvien ja sanojen kautta yhä elävänä. Filminäytteiden ulottaminen 2000-luvulle lähinnä vain Aki Kaurismäen elokuvien kautta tarkoittaa, että yhteys nykypäivään jää hennoksi. Lukijoina toimivat von Bagh, Erja Manto ja Sulevi Peltola.
Helsinki, ikuisesti. Yle Teema lauantaina klo 22.35
uutiskirje 
