Mihail Mihailovitš Schmidt pysähtyi Sredni prospektilla, jatkoi himmeiden lyhtyjen valaisemalle Bolšoi prospektille ja edelleen Nikolain rantakadulle.
Nastasia Aleksandrovna juoksi – minkä pitkältä hameeltaan pääsi – samaa reittiä: Sedmaja, Šestaja, Pjataja, Tšetvertaja. Nikolain sillalla hän näki Mihail Mihailovitšin ja huusi niin että huuto leikkasi ilmaa kuin veitsenterä.
Juha Seppälän venäläis-karjalaisessa romaanissa Mr. Smith (WSOY 2012) avausmaisemana on vuoden 1891 Pietari. Kadut luetellaan tarkasti ja taideakatemiakin mainitaan, joten tässä liikutaan Vasilinsaarella, saksalaisväestön ja kaiketi myös Mihail Mihailovitš Schmidtin kotikulmilla.
Suomi oli Venäjän alusmaa eikä työläisten puutaloilla ja ulkohuusseilla ollut Manhattanin kanssa tekemistä.
Vasilinsaarta voisi luonnehtia vastapäiseksi rannaksi. Kun turisti seisoo Amiraliteetin tienoilla ja katselee yli Nevan, hänen edessään levittäytyvät Yliopiston rantakadun rakennukset, jotka ovat Vasilinsaaren laitaa ja vanhinta Pietaria.
Ruutuasemakaava ja rutikuiva nimistö antavat Vasilinsaarelle sotilaallisen leiman. Saarta halkovat toiseen suuntaan valtakadut, Bolšoi (iso), Sredni (keskimmäinen) ja Malenki (pieni) prospekt, sekä toiseen suuntaan linjat, jotka on numeroitu ykkösestä 29:ään.
Seppälän romaanin Sedmaja on Seitsemäs linja, Šestaja Kuudes linja ja niin poispäin. Nastasia Aleksandrovna riensi ohi Seitsemännen, Kuudennen ja vielä Viidennen ja Neljännen linjan, mutta matka ei ollut kummoinen, sillä todellisuudessa hän ohitti vain yhden korttelin.
Kun länteen suuntautunut Pietari Suuri halusi tehdä pääkaupungistaan uuden Amsterdamin, ensimmäiseksi piti kaivaa kanavat. Hoviarkkitehti Domenico Trezzini katsoi, että Vasilinsaarelle riitti kolme katua – kaikki muut kulkuväylät olisivat kanavia.
Kanavat saatiin valmiiksi, mutta vettä niihin ei koskaan laskettu. 1770-luvulla hiekan tukkimat uomat oli pakko muuttaa kaduiksi, tarkemmin sanoen linjoiksi.
Alkuperäiset aikomukset näkyvät yhä Vasilinsaarella, sillä linjat ovat kuin kanavien laidoille rakennettuja laitureita. Kuudes linja ja Seitsemäs linja eivät ole eri katuja, vaan saman kadun kaksi puoliskoa.
Säntillinen Vasilinsaari miellytti saksalaista kansanosaa, jota Pietari Suuri suosi niin, että häntä epäiltiin vaihdokkaaksi. Väitteessä ei ollut perää, mutta vähän myöhemmin hallitsijahuone saksalaistui läpikotaisin.
Holstein-Gottorpin herttua (Pietari III) ja Anhalt-Zerbstin prinsessa (Katariina Suuri) solmivat vuonna 1745 avioliiton ja aloittivat samalla tradition, jonka mukaan keisarien oli naitava aina Saksasta.
Nationalistit palvovat Nikolai II:ta pyhänä kärsimyksenkantajana ja pukevat hänet ikoneissa muinaisvenäläisiin vaatteisiin, mutta viimeisen keisarin aikaan hovin venäläisyys oli enää hiuskarvan ja Grigori Rasputinin varassa.
Kirjallisuudessa venäläiset ja saksalaiset ovat toistensa vastakohtia. Ivan Gontšarovin romaanissa Oblomov (1859) saksalaissyntyinen Andrei Ivanitš Stoltz pursuaa energiaa ja kiitää milloin Belgiaan, milloin Englantiin.
Stoltzin ystävä, laiska ja pulska Ilja Iljitš Oblomov vetelehtii sen sijaan itämaisessa halatissa jaksamatta laskeutua Gorohovajalle. Sohvaperunan mielenlaatu juontuu lapsuusvuosilta, jolloin curling-vanhemmat varjelivat Oblomovia kaikelta rasitukselta.
Tarpeettoman ihmisen teema paisuu Gontšarovilla parodisiin mittoihin, mutta Fjodor Dostojevskin Krokotiilissa (1864) tullaan jo lähelle Franz Kafkaa. Saksalainen krokotiili nielee kertomuksessa venäläisen pikkuvirkamiehen, mikä järkyttää omistajaa, koska virkamiehestä rakas Karlchen voi saada vatsanväänteitä.
Krokotiili poikii omistajalleen rutkasti rahaa, joten uhrin pelastamista ei edes harkita. Hätää virkamiehellä ei olekaan, sillä hän kellii tyytyväisenä Karlchenin sisuksissa ja haaveilee skandaalin tuomista rikkauksista.
Vasilinsaaren linjat yhdistetään usein Kallion linjoihin. Helsinkiläiset eivät ajatuksesta pidä, sillä heidän mielestään linjat viittaavat New Yorkiin, missä on sellaisia numeroituja katuja kuin 5th Avenue tai 42nd Street.
Linjat syntyivät kuitenkin jo Kallion vuoden 1887 jakokaavassa. Suomi oli tuolloin Venäjän alusmaa eikä työläisten puutaloilla ja ulkohuusseilla ollut Manhattanin kanssa tekemistä.
Vasilinsaarelta Kallion linjat – Ensimmäinen, Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides – eivät ole liioin nimeään saaneet. Taustalla on vanha venäläinen perinne, joka levisi keisarivallan loppuaikoina Riikaan ja Helsinkiin saakka.
Koko Venäjänmaa on edelleen linjoja täynnä. Niitä on Donin Rostovissa, Krasnodarissa, Omskissa, Rjazanissa, Saratovissa, Vladimirissa. Petroskoista linjat ovat päässeet jo katoamaan.
Linjoja on myös Valko-Venäjällä ja Ukrainassa, mutta ei läntisessä Euroopassa eikä Amerikassa. Kallion linjat eivät ole siis amerikkalainen tuulahdus muuten niin itäisessä Helsingissä, vaan aivan tavanomainen merkki Venäjän läsnäolosta.
Samaan aikaan kun Pietari Suuri valvoi Pietari-Paavalin linnoituksen rakennustöitä, hänen upseeriystävänsä Vasili Kortšmin tähtäili viereiseltä saarelta ruotsalaisia. Keisari jakoi neuvoja kirjelipuilla, joiden päälle hän raapusti ”Vasilille saarella”.
Kortšminilla on Vasilinsaarella patsas, mutta hiukan tieteellisemmän teorian mukaan nimen taustalla häämöttävät Novgorodin muinaiset posadnikat, joista ainakin Kazimer, Selezen ja Ananin olivat Vasileja.
Suomalaislähteissä Vasilinsaari yhdistetään halukkaasti Vasikkasaareen, sillä ennen Pietarin rakentamista suiston saarilla oli suomenkieliset nimet ja myös Nevanlinnassa puhuttiin yleisesti suomea.
Venäläinen Pietari jatkoi siitä, mihin ruotsalaisen Nevanlinnan historia päättyi. Inkerinmaan suomalaiset sopeutuivat pian muutokseen ja kutsuivat Pietariakin linnaksi. Talvisin he kulkivat ”linnan kaiaista katua, Nevan vartta vaarutellen” ja olivat kesäisin ”linnassa likkana, Pauluskoissa palkan eestä”.
Mutta missä Nevanlinna sijaitsi? Jos otetaan Suomen asemalta pirssi ja ajetaan Sverdlovskin rantakatua pitkin hotelli Moskovaan, Nevanlinnan kohta ylitetään heti hotelli Ohtinskajan jälkeen.
Oikealla puolella näkyy tuolloin Smolna, jossa ovat majailleet nunnat ja institutkat ja jossa bolševikit lykkäsivät erokirjeen suomalaisten käteen.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
