Linnut pitivät vihreässä vihtametsässä kokouksen. Kottarainen rykäisi kuuluvasti ja aloitti: ”Suvenmaassa on kaikenlaista hyvää ruokaa, lähdetäänpä sinne!” Muut suostuivat oitis, mutta Varis Vaakkuja kieltäytyi reissusta.
Vuodesta toiseen Varis Vaakkuja pysytteli kotipuolessa, mutta kun pakkanen palellutti varpaat, se antoi periksi ja räpytteli meren yli Suvenmaahan. Ilma oli kuitenkin kuuma ja ilmapiiri kolea.
”Kas, kas, mikäs teikäläisen tänne heitti”, muuttolinnut ilkkuivat. Varis mulkaisi niitä vihaisesti ja tokaisi: ”Parempi hevosenpaska omalla maalla kuin kultajyvät vieraalla.”
Entisajan maalaismaisemaan kuuluivat erottamattomina punainen tupa, perunamaa, koivu, tähti ja koivussa kottaraisenpönttö.
Tämän viisauden kätki sydämeensä koko varisten heimo eikä yksikään niistä ole syksyllä etelänmatkalle lähtenyt.
Kansansatumme vihreän vihtametsän linnuista perustuu tositapahtumiin. Niin kauan kun asutus oli Suomessa harvaa, varikset eivät löytäneet lumisilta tunkioilta kylliksi ruokaa, vaan joutuivat lentämään Keski-Eurooppaan, missä myös kottaraiset talvehtivat.
Nykyisin kaatopaikoilla ja nakkikioskeilla riittää purtavaa, mutta samalla varikset ovat menettäneet maineensa ja vajonneet henkipatoiksi ja kujan öisiksi varjoiksi vain.
Entisajan maalaismaisemaan kuuluivat erottamattomina punainen tupa, perunamaa, koivu, tähti ja koivussa kottaraisenpönttö. Joskus 1970-luvulla kottaraisten kanta romahti kuitenkin niin, ettei joka pihan tummaa viheltäjää käytännössä enää tapaa.
Laidunten lantaläjissä mönkivät kovakuoriaiset olivat kottaraisten mieliruokaa. Kun isojen talojen lehmät suljettiin navettoihin ja pienten myytiin lihaksi, kottaraiset katosivat.
Syytä on vieritetty myös koululaisten niskaan, mutta tuliko ensin muna vai kana? Lopetettiinko kottaraisenpönttöjen veisto, koska ei ollut kottaraisia, vai koituivatko käsityön uudet opetussuunnitelmat kottaraisten pään menoksi?
Kovin omituiselta joukkotuho tuntuu, sillä kottarainen on maailman yleisimpiä lintuja ja vihatuimpia vieraslajeja. Pohjois-Amerikassa kottaraisten määrä on ylittänyt 200 miljoonan rajan eivätkä hirveimmätkään maatalousmyrkyt pysty niiden leviämistä estämään.
Ja mikä erikoista, koko suunnaton parvi on lähtöisin siitä viattomasta kottaraisesta, joka mainitaan yhden ainoan kerran William Shakespearen näytelmässä Henrik VI.
Luonnonystävä Eugene Schieffelin sai vuonna 1890 runollisen idean. New Yorkin Keskuspuistoon istutettaisiin kaikki ne linnut, jotka esiintyvät Shakespearen tuotannossa. Amerikkalaiset pääsisivät näin omin korvin kuulemaan, millainen äänimaailma draamojen taustalla avautuu.
Tuumasta toimeen. Schieffelin hankki Englannista 60 kottaraista ja laski ne Keskuspuistossa irti. Seuraavana vuonna hän vahvisti joukkoa 40 uudella linnulla.
Schieffelinin johtama American Acclimatization Society oli ponnistellut pitkään siirtääkseen Euroopasta eläimiä ja kasveja Amerikkaan. Yhdistys tavoitteli monimuotoisempaa ympäristöä ja virkeämpää maa- ja kansantaloutta.
Shakespeare mainitsee näytelmissään myös varpuset, mutta ranskalaiset siirtolaiset toivat niitä jo 1600-luvulla aterioittensa alkupaloiksi. Häkeistä karanneiden kanta jäi heiveröiseksi, joten vuonna 1854 Brooklynissa vapautettiin satakunta varpusta, joiden oli määrä tuhota lehtipuita jyrsivät toukat.
Euraasialainen varpunen valloitti pian Amerikan ja lopulta melkein koko maanpiirin. Nykyisin varpuseen voi törmätä Himalajan huipuilla ja Kuolemanlaakson syvänteissä, muttei Saharassa, kaukaisimmassa Kaukoidässä, napaseuduilla eikä Suomessa, missä se on käynyt kottaraisen tavoin harvinaiseksi.
William Shakespeare eli 1500-luvun jälkipuoliskolla ja Mikael Agricola sen alkupuoliskolla, joten he olivat saman humanismin, renessanssin ja reformaation ajan lapsia.
Molempien teokset mullistivat käsitykset kirjallisuudesta ja kielen mahdollisuuksista. Shakespeare toi englantiin ainakin 1 700 uudissanaa, ja Agricolan sulkakynästä ovat lähteneet monet tutut termit sotaväestä hallitukseen. Parhaiten muistetaan kielikukkaset tyyliin ”jalopeurukainen ja teuras nauta”.
Lintulajeja Shakespearella on 64, yleisimpinä niistä kyyhkynen, hanhi, kotka, varis, pöllö, haukka, korppi, satakieli, leivo ja joutsen. Yhden maininnan varaan jäävät kottaraisen lisäksi kuikka, kurppa, käenpiika, strutsi ja västäräkki.
Agricolan lintuvalikoima on niin ikään laaja. Haikara, hanhi, huuhkaja, kakari, korppi, kotka, kurki, metsäkana, mettinen, pelikaani, pääskynen, sorsa, strokki, strutsi ja varpulainen vilahtelevat hänen teksteissään.
Eksoottisen strutsin tunsivat molemmat. Shakespeare mainitsee sen samassa yhteydessä kuin kottaraisen. Agricola taas huokaa Miikan kirjan suomennoksessa: ”Minun täytyy valittaa kuin lohikäärmeet ja murehtia niin kuin strutsit.” Nykyisessä Raamatussa strutsi on yhä paikoillaan, mutta lohikäärme on vaihtunut sakaaliin.
Shakespearella oli kaksi tytärtä, Susanna ja Judith, sekä kouluiässä kuollut poika Hamnet. Myös Agricolalla oli yksi poika, Kristian Agricola, josta tuli ennätysajassa Tallinnan piispa ja aateloituna Rymättylän Viljaisten herra. Kristian kuoli nuorena, joten hän ehti laittaa alulle vain yhden tyttären.
Kunniankipeät teeskentelijät loihtivat kuitenkin Kristianille tyhjästä pojan ja ilmoittautuivat tämän perillisiksi. Jo vuonna 1686 valtionarkiston sihteeri Sven Åkermarck sai väärennetyllä Agricola-sukupuulla aatelisnimen Leijonmarck.
Protokollasihteeri Johan Georg Agricola laski olevansa suvun kahdeksatta polvea. Hänen filunkinsa ansiosta Agricolat rekisteröitiin vuonna 1864 Suomen Ritarihuoneen aatelisluetteloon.
Latinan ”agricola”, maanviljelijä, muistuttaa sellaisia sanoja kuin agrologi, agronomi ja Coca-Cola. Suomessa on ollut neljä Agricola-sukua ja muualla vielä enemmän. Keskiajan ja uuden ajan taite oli nimen kulta-aikaa, sillä silloin vaikuttivat (Mikaelin ohella) varhainen humanisti Rudolf Agricola, säveltäjä Alexander Agricola ja mineralogian isä Georgius Agricola.
Helsinkiläinen Zelée Agricola oli1860-luvulla lupaava taidemaalari, mutta sitten hän erehtyi menemään viriilin Hugo-serkkunsa kanssa naimisiin. Pariisin salonkien sijasta Zelée päätyi suurperheen äidiksi ja Takahikiän taakse lähelle Oitin asemaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
