Kokosivun mainoksessa esiteltiin konferenssihotellin ”herkullinen” tarjous: valtavalle lautaselle tällätty pari pientä viipaletta jotain tunnistamatonta ja herkkusienen siivu, alla keltainen soosilätäkkö ja päällä pari vihreää versoa. Olin ratketa naurusta. Modernia suomalaista fine diningia: aineksia monta, mutta niin vähän, että tuskin silmä kaikkia erottaa. Hienot kastikkeet usein niin pieninä tippoina, että maun saamiseksi pitäisi nuolla lautanen.
Nälkäisenä ei pidä lähteä hienoon ravintolaan syömään. Olen odotellut, että trendiin tulisi muutos, mutta tuskin tulee. Ravintolan katteet ovat kovat, kun ”viidellä leivällä ja kahdella kalalla” onnistutaan raamatulliseen malliin ruokkimaan 5 000 ihmistä.
Käväisin Unkarissa, jonka ruokakulttuuri on maailmankuulua. Fine diningista ei ollut tietoakaan niissä parissa tasokkaassa ravintolassa, joissa vierailin. Toisessa erehdyin tilaamaan alkupalatkin. Kuvittelin, että ne ovat pieniä maistiaisia maan herkuista, mutta sain eteeni mahtavan lankullisen kalanpaloja, lihamöhkäleitä ja vihanneksia. Annos olisi riittänyt koko ateriaksi kahdelle. Pääruoka oli samaa kokoa. Vahingosta viisastuneena tilasin toisella kerralla vain salaatin. Sekin riitti hyvin päivän pääateriaksi.
Mahantäytöstä maksetaan nurkumatta, mutta yhtä välttämättömästä hengenravinnosta mieluummin ei yhtään mitään, ainakaan alkutuottajalle.
Unkarissa syödään eikä nokita. Tämä näkyy myös Budapestin valtavassa, pursuilevassa kauppahallissa, joka on käypäläiselle visuaalinenkin elämys. Korttelikaupatkin olivat tarjonnaltaan monipuolisempia kuin keskikokoinen suomalainen marketti, pelkästään uunituoreiden pakkaamattomien leivonnaisten valikoima oli mittava.
Suomalaiselle kuluttajalle ei kaupan keskittyminen kahdelle ketjulle ole tuonut mitään hyvää sen paremmin valikoimien kuin hinnankaan puolesta. Hehtaarihallit ovat täynnä yhtä ja samaa valmiiksi pakattua, ja kassalla maksetaan Euroopan korkeimpia hintoja. Jos lähiruokaa on, se on vielä kalliimpaa. Vaikka tietääkin elintasojen eron, on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä, että Perusta rahdattu mandariini maksaa vain kolmanneksen siitä kuin samankokoinen suomalainen omena.
Ruokakulttuurista vie aasinsilta luontevasti korkeakulttuuriin. Mahantäytöstä maksetaan nurkumatta, mutta yhtä välttämättömästä hengenravinnosta mieluummin ei yhtään mitään, ainakaan alkutuottajalle. Huonoina aikoina tingitään ensimmäiseksi henkisestä hyvinvoinnista. Tämän vahvistaa kansalaiskysely, joka antoi aika puistattavan todistuksen korkeakulttuurin arvostuksesta. Kotikaupunkini lehdessä viestivät joensuulaiset päättäjilleen. ”Yksi kirjasto riittää”. ”Ensimmäiseksi lakkautettava kaupunginorkesteri.” ”Suojeluröttelöt purkuun ja tontit myyntiin liikemiehille.” Maakuntalehden kaupunkitoimittajakin pahoittelee kolumnissaan, ettei kaupunki sittenkään uskaltanut rohkeasti lopettaa pieniä sivukirjastojaan.
Tiedetään, että Suomessa asuvat Pohjoismaitten köyhimmät ja huonoimmin apurahoitetut taiteilijat. Suomessa maksetaan myös Pohjoismaista pienimpiä kirjojen lainauskorvauksia, vaikka lainausmäärämme ovat ylivoimaisesti suurimpia. Köyhimpiä ovat kuvataiteilijat, joiden työ on kalleinta tehdä. Heistä jopa 33 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Juuri tätä parempi ei ole kirjailijoiden eikä yleensä vapaiden taiteilijoiden asema: sosiaaliturva on puutteellinen, ammatillinen asema heikko ja tulotaso erittäin matala, ellei olematon.
Korupuhetta kulttuurista riittää, mutta alkutuottajan asema senkun heikkenee. Tässä mielessä taiteilijat voi hyvin rinnastaa maataloustuottajiin, joiden eläkesysteemiin apurahat kovan väännön jälkeen liitettiin. Nyt haluttaisiin päästä myeliin myös työtulojen osalta, sillä yrittäjä-status ei sovi taiteilijan ammattiin. Suuri osa taiteilijoista ei edes ansaitse sen vertaa, että olisi oikeutettu yel-vakuutuksen tekemiseen.
Asiaa on ajettu ja työryhmissä istuttu, mutta takkuista on. Ydinongelma on se, että taiteilijan työn luonnetta ja erikoislaatua ei tunneta eikä tunnusteta. Poliittisten päättäjien ja virkamiesten, jopa ay-liikkeen keskuudessa taide tuntuu yhä kummittelevan elitistisenä harrastuksena ja boheemina elämäntapana, kuten Tarja Cronberg toteaa mielipidekirjoituksessaan (HS 27. 11.). Taiteilijan arkea tämä kummajaiskuva vastaa yhtä vähän kuin se vastaa esimerkiksi maatalousyrittäjän tai urheilijan arkea. Mutta maatalousyrittäjien ja urheilijoiden ammatin erityislaatu lainsäädännössä tunnustetaan.
Eduskunta on saanut kansalaisaloitteen tekijänoikeuslain muuttamiseksi tekijöiden kannalta epäedulliseksi. Toivottavasti eduskunnassa tajutaan, että esitetyt muutokset käyvät suoraviivaisesti taiteen tekijöiden kukkarolle ja tekevät heistä entistäkin köyhempiä. Se ei ole kenenkään, perille mennen ”kuluttajankaan”, etu.
Tänä vuonna aloittanutta Taideneuvostoa sopii kiittää rohkeudesta, kun se kansallisen voihkeen ja valituksen keskellä uskaltaa esittää valtion taiteilija-apurahojen maltillista lisäämistä ja apurahasummien korottamista, todeten, että julkisen talouden kannalta on tarkoituksenmukaisempaa rahoittaa taiteilijoiden työtä kuin maksaa heille työmarkkina- ja toimeentulotukea.
Jos eivät apurahat lisäänny ja taso nouse eikä sosiaaliturva järjesty, jos ei taiteen tekijän oikeuksia turvata ja kunnat kurjistavat kulttuuria, yhä useampi taiteen tekijä päätyy sosiaalisektorin taakaksi, sekä työikäisenä että eläkeläisenä. Varttuneempia taiteilijoita apurahojen myel-vakuutus ei enää juuri auta. Ja nuorempiakin vain, jos apurahoja saa.
Kansa ehdottaa auliisti säästöjä kulttuuriin. Mitä jos siltä joskus kysyttäisiin jotain ihan muuta? Tarvitseeko Suomi suomalaista taidetta? Jos tarvitsee, miten taiteilijoiden työskentelyedellytykset ja toimeentulo pitäisi turvata?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 