Murha ei vanhene ja poliisisarjat sekä dekkarikirjallisuus, joihin väkivalta oleellisesti kuuluu, kiinnostavat aina. Murhaajan muotokuvia rakennellaan niissä esimerkiksi oikeuspsykiatrin tai psykologin voimin. Näillä tuntuu usein olevan yli-inhimillisiä kykyjä – ja syyllisillä oveluutta vaikka muille jakaa. Tosielämässä näin ei kuitenkaan ole.
Jari Hautamäki on psykoterapeutti, joka on johtanut perheväkivaltaa ehkäisemään perustettua Lyömätöntä Linjaa jo parikymmentä vuotta. Asiakkaat ovat pääosin miehiä, mutta varsinkin alkuvaiheessa Linjalle ottivat yhteyttä usein uhrit, naiset. Uusien tutkimusten mukaan muuten juuri nuorten naisten tekemät väkivaltateot ovat lisääntymässä.
Hautamäki kertoo kirjassa Mikä minuun meni? aluksi järjestönsä synnystä ja tyypittelee seuraavaksi väkivallan, jota on monenlaista kuten fyysistä, henkistä, seksuaalista, taloudellista.
Mikä minuun meni?
Fyysinen väkivalta on keskiössä: kirjassa hakataan, lyödään, läimäytetään tai potkitaan kun sanat eivät riitä. Luvussa Väkivallan koskettamat ovat vuorossa sekä syyllisten että uhrien tarinat. Miehille lyöminen on häpeän paikka, anteeksipyytäminen vaikeaa. Kun hakkaajan julkisivu lopulta murtuu, seurauksena on usein hillitön häpeän tunne, suru ja itkukin – lopulta parhaassa tapauksessa avoin itsetutkiskelu.
Mikä minuun meni? on aiheellinen kysymys, koska harva osaa kattavasti selittää syyt käyttäytymiseensä. Syy on aina muissa, muualla, olosuhteissa.
Kirjan parasta antia ovat monet lainaukset väkivaltaisten miesten haastatteluista. Loppujakso Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta avartaa aihepiiriä. Asialla ovat pääosin nuoremmat ja keski-ikäiset miehet, mutta onpa mukana myös yksi nainen ja esimerkiksi 83-vuotias ”väkivallan veteraani”, jonka silmät avautuivat vasta Lyömättömän Linjan kokouksissa.
Syytä ei aina löydy
Saksalaisen oikeuspsykiatrin Hans-Ludwig Kröberin Murha-kirja esittelee yhdeksän eri tapausta, joista muutamat ovat pirullisen tarkasti suunniteltuja murhia, toiset pikaistuksissa tehtyjä tappoja ja pari epäonnistunutta murhasuunnitelmaa.
Verrattuna Jari Hautamäen ”tapauksiin” Kröberin käsittelyyn tulleet väkivaltateot ovat monta astetta julmempia. Tekijä on rekonstruoinut tappajien elämäntarinan haastattelujen, kuulustelujen ja oikeuspsykiatrisen käsittelyn jälkeen. Pääpaino on silti rikoksen toteuttamista edeltäneissä tapahtumissa.
Miksi?-kysymystä ei suoranaisesti esitetä, mutta Kröber tekee kaikkensa löytääkseen murhaajien ja tappajien tarinasta sen käännekohdan mikä vei julmuuksien toteuttamiseen. Aina sitä ei ole, pikaistuksissa tehty tappo voi olla täysin ennalta arvaamaton. Esimerkiksi Matka tulevaisuuteen -luvun maahanmuuttaja joutuu Puolan ja Saksan rajalla psykoosiin ja tappaa sattumavaraisesti kaksi tullimiestä. Hänet todetaan oikeuskäsittelyssä syyntakeettomaksi.
Sen sijaan Kellarissa ja Hampaanjäljet rinnassa -tarinoissa kyse on harkituista ja pikkutarkasti suunnitelluista julmuuksista. Fritzin rakkaus ja Veriveljet kertovat köyhyydestä ja kaltoin kohtelusta, yhteiskunnasta syrjään sysäämisestä, mikä vie hurjiin tekoihin.
Kröber esittää tapaukset viileästi ja puolueettomasti – hakien jonkinasteista ymmärrystä väkivaltaan, tappoihin ja murhiinkin. Vaikeaa se on, erityisesti silloin kun nuoresta miehestä tulee 18 vuoden kuluttua uudelleen lapsenmurhaaja…
Jari Hautamäki: Mikä minuun meni? Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta.Gummerus 2013. 233 sivua.
Hans-Ludwig Kröber: Murha.Tarinoita todellisuudesta. Suomentanut Anne Mäkelä. Atena 2013. 242 sivua.
uutiskirje 
