Vuonna 1961 ilmestynyt Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teos nojasi jatkuvan taloudellisen kasvun teoriaan, jonka taloustieteen Nobelin 1987 saanut Robert Solow (s.1924) muotoili vuonna 1956.
Tuolloin maailman oletettiin kehittyvän kohti yhtä ainutta taloutta, jossa samanlaisille tavaroille ja tuotannontekijöille olisi samat hinnat ja niistä saataisiin sama tuotto. Näköpiirissä oli lisääntyvä ja lopulta täydellinen konvergenssi, kun yhteiskunnat kulkisivat taloudellisessa kehityksessään samaan suuntaan.
Tämän kehityksen toteutumiselle oli kuitenkin tiettyjä ehtoja. Kasvun ylläpitäjiksi oletettiin jatkuvat tekniset muutokset sekä pääoman jatkuva kasautuminen.
Uusien tehokkaampien teknisten menetelmien ajateltiin tehostavan tuotantoa. Investointihyödyn määrän kasvaessa työntekijää kohti myös työskentely tehostuisi. Näytti siltä kuin rikkautta takova Sampo olisi vihdoinkin tullut todeksi.
Katsottiin, että tekninen kehitys oli eksogeenista, ulkoisten syiden aiheuttamaa. Keksinnöt eivät selittyneet talouden lähtökohdista käsin, vaan niiden odotettiin satavan ”taivaan mannana” eli syntyvän pikemminkin taloudesta riippumatta, inhimillisen tiedon lisääntyessä sekä ihmisen luontaisen uteliaisuuden ja kekseliäisyyden seurauksena. Jatkuvan taloudellisen kasvun malli kuvasi talouden sopeutumista näihin ehtoihin.
Työllisyys pääoman varjoon
Tekniikan oletettiin myös olevan vapaasti saatavilla kaikkialla ilman patenttilainsäädännön aiheuttamia esteitä. Tällöin pääoma olisi liikkuvaa ja hyöty pääoman kasvusta työntekijää kohden supistuisi vähitellen kunkin tekniikan osalta. Tuolloin pääoman kasautuminen ilman teknistä muutosta johtaisi tuoton kutistumiseen.
Näiden syiden yhteisvaikutuksesta pääoma hakeutuisi sellaisille alueille, joilla pääomaa olisi niukasti saatavilla ja pääomasijoitukset tuottaisivat paremmin.
Liikkuva pääoma kohottaisi siis osaltaan teknistä tasoa ja tehostaisi työskentelyä. Tämän mallin myötä pääoma sai jatkuvassa kasvussa avainroolin, työntekijöiden ja työllisyyden jäädessä sivurooliin.
Sotien välillä 1930-luvulla ruotsalaiset taloustieteilijät Eli Heckscher (1879–1952) ja Bertil Ohlin (1899–1979) kehittelivät teorian ulkomaankaupan roolista. Täydellisen liikkuvuuden vallitessa työn, pääoman ja maan kaltaisten tuotannontekijöiden hinnat tasoittuisivat. Teoriassa pääoma voisi olla täydellisen liikkuvaa, mutta kulttuuristen seikkojen vuoksi työvoima olisi vähemmän liikkuvaa ja maa fyysisesti täysin liikkumatonta.
Liikkuvuuden puutetta vähentäisi kuitenkin ulkomaankauppa, jonka avulla runsasta tuotannontekijää voitaisiin viedä maasta pois. Jos tekniikka, pääoma, työvoima ja tavarat voisivat liikkua vapaasti, hinnat ja tulot tasoittuisivat kaikkialla maailmassa.
Kekseliäät ihmispäät pääomana
Taloustieteilijöiden suunnittelupöydällä sujuvilta suunnitelmilta näyttävät jatkuvan taloudellisen kasvun utopiat ovat kuitenkin törmänneet eripuraiseen divergenssiin todellisuuteen, jossa eletään jatkuvassa poliittisen hajaantumisen ja mielipide-erojen sekä eturistiriitojen keskellä.
Myös luonnonvarojen rajallisuus ja niistä käytävä kauppataistelu unohtui uusklassista talousromantiikkaa edustavien myönteisten talousnäkyjen näkijöiden suunnitelmista.
Taloustieteilijä Paul Romer kehitteli 1980-luvulla endogeenisen, sisäsyntyinen tai jopa suuryhtiöiden sisäsiittoisen näkemyksen tiedontuotannon ja tekniikan yhteisvaikutuksesta jatkuvaan taloudelliseen kasvuun.
Tämä ilosanoma otettiin riemuiten vastaan 1980-luvun lopulla alkaneen digitaalisen kumouksen yhteydessä. Tuotanto oli siirtynyt savuisista tehtaista studioon muuttuen entistä kiihkeämmäksi ja tietointensiivisemmäksi.
Tästä eteenpäin jatkuvan taloudellisen kasvun nähtiin johtuvan tiedontuotannosta, joka synnytti entistä kekseliäämpiä innovaatioita aiheuttaen samalla teknisiä muutoksia. Koska tieto luo tietoa, silloin kehitykselle on eduksi, jos saatavilla on runsaasti inhimillistä pääomaa, eli kekseliäitä ihmispäitä.
Jos tuotantoprosessit suosivat oppimista ja kehittymistä, vain taivas on kattona pääomien jatkuvalle kasvulle, koska tiedon lisääntyminen on rajatonta. Tietohan lisääntyy käytettäessä ja sitä voivat hyödyntää rajattomasti monet yhtä aikaa. Ja mikä parasta, nämä ehdot näyttivät täyttyvän suhteellisen rikkaiden talouksien tuotannossa luonnostaan. Lisäksi tiedon käyttäminen jollakin alueella voi suosia sen kehitystä toisaalla.
Tietointensiivistä tuotantoa oli mahdollista keskittää suuriin piilaaksokeskuksiin, jolloin tuottajien välimatkat lyhenevät. Koska tiedon ja tietointensiivisten tuotteiden valmistuksen kiinteät kustannukset ovat suuret, se luo suurtuotantoetuja. Siksi kannattaa pyrkiä laajoille markkinoille, joilla kysynnän taso on korkea. Maailmasta olikin tulossa yksi suuri piilaakso, jonka eri puolille nousisi suuria kasvukeskuksia, metropoleja, kuin sieniä sateella.
Teknologia kuolleena työnä
Suuriin kaupunkikeskuksiin liittyy kuitenkin monta muttaa. Kilpailu maasta kohottaa kiinteistöjen hintoja niin yritysten kuin työntekijöidenkin osalta. Ympäristökuormitukset lisääntyvät ja sisäiset kuljetuskustannukset kasvavat.
Kilpailu pysyvästä, korkeasti koulutetusta työvoimasta nostaa palkkoja, mikä heikentää yrityksen markkinaetua. Alueellisen erikoistumisen epävakaus taantuma-aikoina saattaa aiheuttaa tuhoisia seurauksia, kuten Nokian poistuminen useilta paikkakunnilta on Suomessa osoittanut. Tiedonhankinta, tavaroiden kuljetukset ja valtakunnanrajojen ylittämiset eivät ole ilmaisia.
Entä mistä jatkuvan kasvun eväät saadaan tulevaisuudessa, kun energiavarojen ”pääruoka” on syöty ja dieetti odottaa? Töitä tehdään yhä suurempien ja tehokkaampien organisaatioiden, koneistojen ja teknologioiden rakentamiseksi, työttömyys lisääntyy ja kulutuskysyntä hiipuu.
Solow´n jatkuvan kasvumallin ongelmana pidetään sitä, että teknologinen muutos on eksogeeninen, ulkoisten syiden aiheuttama muuttuja ja se siirtyy kokonaisuutena talouskasvuun. Pääoman ja työn kasvu puolestaan vaikuttaa talouskasvuun ainoastaan näiden tulo-osuuksien suhteen.
Teknologia kuolleena työnä vaatii puolestaan pitkiä aikoja, ennen kuin siihen investoidut pääomat palautuvat takaisin investoijalle. Suo siellä, vetelä täällä. Avoin kysymys on edelleen, toimiiko kapitalistinen talousjärjestelmä sittenkin ainoastaan teollisuuskapitalismina?
Lähde: Lennart Schön: Maailman taloushistoria – teollinen aika, suom. Paula Autio, Vastapaino 2013.
uutiskirje 