Miksi suomalainen ojentaa kyläpaikan emännälle suurieleisesti kahvipaketin, joka on maksanut lähimarketissa kolme euroa? Siksi että vuosia jatkunut säännöstely teki kahvista himoitun, hintaansa arvokkaamman nautintoaineen.
Suhtautumiseen vaikutti myös henkinen kieltolaki. Kun viina, viini ja olut olivat turmeluksen lientä, johon naiset eivät suutaan kastaneet, kahvista tuli kunniallisen rouvasväen ja mallikelpoisen kansanosan juoma.
”Ja pappikin sai kahvia juodakseen. Ja isä oli kännissä, kuinkas muutenkaan?” Hector lauloi 1970-luvulla ja osui suomalaisen tapakulttuurin ytimeen.
Marttojen kesäretkillä opin tietämään, mitä kofeiinin vieroitusoireet ihmisellä teettävät.
Kristinusko rakennettiin välimerelliselle ja eritoten hellenistiselle pohjalle, joten viini on sen oppijärjestelmässä väkevä symboli ja pelastukselle välttämätön väline.
Ortodoksit eivät viinipuun hedelmiä säikykään, vaan ehtoollisviinin lisäksi kirkoissa on tarjolla jälkiviiniä, jota sopii pienestä metallikupista itsekseen siemailla. Luterilainen ehtoollisvieras ei jää kuitenkaan alttarin eteen pyörimään, vaan ryntää päätä pahkaa kirkkokahveille.
Teologian professori Paavo Kettunen on puhunut niin haltioituneesti kirkkokahveista, että joku kesätoimittaja tai muuten vain naiivi henkilö keksi kysyä, voisivatko kirkkokahvitkin olla sakramentti.
Näin omituista ehdotusta Kettunen ei sentään kannattanut, mutta hän korosti, miten ihminen ei saa jumalanpalveluksesta ilman kahvia mitään irti. Yksinäinen jää yksinäiseksi eikä seurakunnan yhteyttä pääse syntymään.
Vanhempieni ikäpolven maalaiset jakautuivat viinaa litkiviin miehiin ja kahvia latkiviin naisiin. Viina oli synti ja suuri häpeä, mutta kahvi kruunasi joulun ja juhannuksen, häät ja hautajaiset. Tuskin oli vieras kynnyksen yli astunut, kun emäntä lykkäsi jo kahvipannun hellalle.
Miehet piilottivat viinapullon talliin tai puuliiteriin ja ottivat ryypyt pelokkaasti selkänsä taakse vilkuillen. Törkeimmissä tapauksissa keräännyttiin pöydän ääreen juopottelemaan, mutta pullo pidettiin silti pöydänjalan juuressa lattialla.
Jos sekoitettiin plöröä eli knorria, siihen riitti yksi lasi, josta sitten vuorotellen hörpättiin. Astiat ja niiden tiskaaminen kuuluivat naisten tarkasti vartioituun valtakuntaan.
Salailustaan miehet eivät päässeet ikiaikoihin irti. Vaikka viina juoksi vapaana laivaristeilyillä ja etelänmatkoilla, moni isäntä piilotti pullon vanhasta muistista lattialle.
Naiset eivät minun lapsuudessani viinaksiin koskeneet, mutta päivittäiset kofeiiniannoksensa he tarvitsivat. Marttojen kesäretkillä opin tietämään, mitä kofeiinin vieroitusoireet ihmisellä teettävät.
Kahvittelu laukaisi aina leikinlaskun ja hilpeän kailotuksen, mutta parin tunnin kuluttua alkoi bussin etuosassa tungeksia marttoja, jotka vahtivat lasittunein katsein tienvarren kylttejä. Mitä siinä luki? Vilahtiko jokin kahvipaikka jo ohitse?
Yksi valitti päänsärkyä, toista väsytti. Kaikilla kuivasi suuta ja naamat olivat kalpeat. Mennään, hei, Linnanmäelle, mennään Puijon torniin, me lapset tilanteesta riippuen manguimme, mutta martat eivät meihin päin edes vilkaisseet. Heidän aivoissaan loiskui vain kahvi.
Ensimmäiset pullamössöni maistuivat sikurille, sillä kahvi vapautui säännöstelystä vasta kevättalvella 1954. Muistan, miten istuin puuhellan ja tiskipöydän välissä ja kierittelin lattialla sikuripötköä, joka oli nätin violetti ja täynnä samanlaisia mitalinkuvia kuin Koffin ja A. Le Coqin oluttölkit myöhemmässä elämässäni.
Sikuripötkö oli Wilhelm Schaumanin Pietarsaaren tehtaalta peräisin. Viimeinen sikurierä lähti sieltä kauppoihin vuonna 1964, joten sodanjälkeinen pulakausi kesti sikurilla mitaten kaksi vuosikymmentä – ja länsiautoilla mitaten melkein yhtä kauan.
Kun kahvi meni ennen talvisotaa kortille, Pietarsaaressa jo kymmeniä vuosia tuotettu sikuri nousi myyntihitiksi. Jatkosodan aikaan kahvipitoinen korvikekin loppui ja tilalle tuli vastike, joka sisälsi sikuria, voikukkaa, ohraa, vehnää, juolavehnää, valvattia, sokerijuurikasta tai perunankuoria.
Helmikuussa 1946 koitti kuitenkin riemun päivä, sillä kahvilaiva Herakles lipui jäänmurtajan kiskomana Turun satamaan. Kansan kahvihammasta pakotti jo siinä määrin, että ryhmä naisia – varmaan marttoja – tunkeutui poliisiketjun läpi ainoana tarkoituksenaan hyväillä kahvisäkkejä.
Laivalastista jaettiin jokaiselle suomalaiselle ennen pääsiäistä ja juhannusta neljänneskilo kahvia, mutta tilanne ei siitä normalisoitunut. Helsingin olympialaisten ja Coca-Colan invaasion aikaan kahvi oli yhä kortilla.
Vaikka on tapana sanoa, että kahvi vapautui viimeisenä säännöstelystä, alkoholin myyntiä rajoitettiin ja tarkkailtiin aina vuoteen 1971. Ehdin melkein täysi-ikäiseksi ennen kuin nolot viinakortit voitiin vihdoin repiä.
Sikurin käyttö ei kahvin vapautumiseen katkennut: sikuri oli halvempaa ja sen paahteiseen aromiin oli jo totuttu. Joka tapauksessa sikurikahvi maistui paremmalta kuin hopeatee, jota heikkomahaiset kyläläiset lipittivät.
Hopeatee kuulostaa hienolta ja Tea Anglais vielä hienommalta, mutta suomalaisessa köyhän miehen versiossa oli vain kuumaa vettä, tilkka maitoa ja mahdollisesti sokeria. Teelehdet puuttuivat kokonaan.
Ekokaupoissa myydään jälleen sikurikahvia, mutta toimelias henkilö voi suunnistaa tehtaan takapihalle, ratapenkalle tai satamaan ja kaivaa sikurinjuuret omin kourin joutomaan povesta.
Kasvin ihanan vaaleansiniset kukat tuovat mieleen vanhat ruiskaunokit, iltaa kohti haalistuvan kesätaivaan ja – Jarkko Lainetta lainatakseni – puutarhurin haalarit.
Erään teorian mukaan saksalainen, 1700-luvun lopulla syntynyt ja tubiin tuota pikaa kuollut Novalis tarkoitti ”kaipuun sinisellä kukalla” nimenomaan sikuria.
Romantikkojen ja Olavi Paavolaisen rakastama sininen kukka, ikuisen kaihon symboli, esiintyy Novaliksen romaanissa Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013), jossa nuori Heinrich uneksii, kuinka suloinen tyttö pujahtaa kuin kimalainen teriön uumeniin.
Saksassa sinisestä kukasta tuli sittemmin nationalismin tunnus, joten suivaantuneet opiskelijat huusivat vuoden 1968 mielenosoituksissa: ”Lyökää hengiltä saksalainen filologia, värjätkää sininen kukka punaiseksi!”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 