Se liikkuu kaskun, sananlaskun ja vitsin välimaastossa. Pikkutuhmuuksia ja sloganeita jahtaava media lienee syrjäyttämässä aforistisen syvyyden.
Johannes Ojansuu tarkastelee Katoavaisuuden aineisto -kokoelman aforismeissaan luontoa ja ihmismieltä katoavaisuuden peiliä vasten: ”Luonnollinen ihminen. Vaikeakulkuinen maasto.”
”Hyvin hoidettu ihminen: karsinnan ja laskelmoinnin tulos, luonnollinen ja terve. Kuin puisto.”
Aarniometsään verrattuna puistossa näkyy läpi joka suunnalta. Puistossa ei ole piilopaikkoja eikä salaisuuksia: ”Vain metsä johon voi eksyä on turvallinen.”
Sodan jälkeen tulitikkuja ei ole mainostettu, vaikka 1920-luvulla ne olivat mainostetuimpia tuotteita. Kirjallisuusmarkkinarintamalla aforistikko on tulitikkujen tavoin miltei yhtä näkymätön, jos ei oteta huomioon Markku Enwallin 1990 saamaa Finlandia-palkintoa aforismikokoelmasta Samurai nukkuu.
Aforismin vuosisata -teoksessa Enwall arvioi merkittävän suomalaisen aforistiikan mahtuvan runsaaseen hyllymetriin. Ensimmäiset suomenkieliset aforismit julkaisi J.H.Erkko 1899 ja ensimmäisen suomenkielisen aforismikokoelman V.A. Koskenniemi nimellä Matkasauva 1926.
Aforismit – kriittisiä ajatushautomoita
Aforismi on epäonnistunut, jos se hyväksytään sellaisenaan. Aforistikolla pitää olla väittelynhalua, paradoksin tajua lyödä pöytään näennäisesti uskomaton väite, joka pitää paikkansa. Ajatusten korville lyömisen taito ei kuitenkaan tarkoita riidanhaastajaksi ryhtymistä. Filosofi Herakleitos kiteytti filosofiset pohdintansa aforistiseen muotoon 2 500 vuotta sitten:
”Koirat haukkuvat sitä mitä eivät tunne.” ”Pohdittaessa sitä, millainen elämä on, onnen suosikit vaietkoon.”
Uutisvälitteisessä ajatusten päivittäistavarakaupassa yhteiskunnan ristiriidat eivät välttämättä avaudu. Valepuvun henkinen vastine paradoksi on kulttuurin murroskausina suosittu laji. Aforismista ei välttämättä ole pitkä matka poliittisiin iskulauseisiin. Ojansuu ei kuitenkaan iske suoraan kohteeseen: ”Julkisuus ei anna anteeksi ja siitä se kirjoittaa.”
Aforismit ovat kriittisiä ajatushautomoita. Millainen aforistinen iskulause ylittäisi uutiskynnyksen, kuten pääministeri Harri Holkerin tokaisu: ”Nyt minä juon kahvia.” Tai Matti Nykäsen mietelmä: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”
Ojansuu ihmettelee, että meidät on naimalla naitu tähän maailmaan. Silti täältä puuttuu rakkaus: ”Sellaista se on, kullien ja pillujen elämä. Psyykkistä.”
Totuus puolitiessä
Totuus on aina puolitiessä eikä se tule alastomana kansan eteen. Ajatuksen palon sytyttämiseen ei välttämättä tarvitse mennä tulitikkuja lainaamaan, jos on oikeasti jotain sanottavaa.
Ajasta on tullut fetissi, taikakalu, jota kerätään yli oman tarpeen kunniamerkkien, tavaroiden, ihmissuhteiden ja rahan muodossa: ”Aikaa ei voi omistaa, ei myydä. Mistään ei käydä niin vilkasta kauppaa kuin siitä.”
Elämän keskeneräisyys saa aikaan liikettä, joka taivaan ikiautuudessa olisi mahdotonta: ”Etsiessämme selvyyttä ja yksinkertaisuutta olemme tuhansien vuosien jälkeläisiä.” ”Etsii ihminen oikeaa paikkaa ja hetkeä. Sitä ei tule ja siihen se menee.” ”Kun et enää tiedä olivatko ne valheita vai tosiasioita, ei unien selitystä enää tarvita.”
Onneksi maailma ei ole vielä niin valmiiksi pureskeltu, etteikö se synnyttäisi ajatelmia. Johannes Ojansuu valmistelee väitöskirjaa filosofisen antropologian alalta. Aikaisemmin hän on julkaissut teokset Pyhyys – rajalla oleva ihminen sekä Lankeemus.
Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto. Into-Kustannus 2014
uutiskirje 
