Taide ja taidekritiikki saiturien kuristuksessa

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Taide talousteorioissa osa 1

Timo Mäkelän sarjakuvassa Minun elämäni (KU 11.7.14) pankkiiri Björn Wahlroos toteaa, että taiteella ei ole itseisarvoa, vain arvo jonka sille annamme. Sarjakuvan päähenkilö vanha herra puolestaan haluaa antaa taiteelle suuren arvon: ”Suuremman kuin että panisi lyhyen ja ainutkertaisen elämänsä mahdollisimman suuren omaisuuden hankkimiseen.”

Nykyisin valtavirtana harjoitettavissa ns. neonklassisissa talousteorioissa taide ja kulttuuri sekä taidekritiikki sivuutetaan tyystin tai korkeintaan ne nähdään yhteiskunnan kannalta ylimääräisenä loismaisena menoeränä. Todellisuudessa kysymys on humanismin ja raha ratkaisee -asenteen välisestä ihmiskäsitysten eroista. Esimerkiksi Helsingin kaupunki käyttää kulttuuri- ja taidemenoihin noin puoli prosenttia vuosibudjetistaan. Pohjimmiltaan kysymys on elämän tarkoituksen ja ihmisyyden määrittelemisestä, eli ideologiasta, ei rahan puutteesta.

Oikeiston vaaliman positivistisen filosofisen suunnan mukaan eettisille ja esteettisille arvostuksille ei voida esittää tieteellisiä perusteita. Tästä lähtökohdasta positivismi on tulkinnut taiteen ja kulttuurin reaalimaailman ulkopuoliseksi ilmiöksi. Siksi sitä ei tarvitse ”ottaa todesta” enempää kuin taidekritiikkiä, koska taide on oma, itsenäinen maailmansa, irrationaalisista muodostelmista koostuva ”tuonpuoleinen” metafyysinen todellisuus. Vain kokemuksiin ja havaintoihin perustuva tieteellinen tieto voi olla luotettavaa, ei intuitiivisiin mielenjuolahduksiin perustuva taide.

Koska taide on positivismin ja kaikki käy -relativismin mukaan puhdas henkilökohtainen makuasia, tarkastelijan näkökulmasta riippuvaista, ei taidekritiikillä ole peruslähtökohtaa, koska makuasiat ovat relativistisessa katsannossa samanarvoisia tai yhtä arvottomia. Tosin tätä vapaamielisyyttä ei sovelleta omistussuhteisiin.

Teknologinen taikausko

Talousteorioissa ekologiselle pääomalle eli luonnonvaroille annetaan harvoin itseisarvoa, vaan luonnonvarat nähdään välineenä ihmisen hyvinvointiin. Samantapainen suhtautuminen klassisissa ja uusliberalistisissa talousteorioissa on myös taiteeseen ja kulttuuriin.

Taide on eräänlainen viihtyisyyttä lisäävä, rentouttava väline, jonka avulla voidaan purkaa paineita ja päästää stressihöyryjä ulos, jotta voidaan olla entistä tehokkaampia tositoimissa, eli pääoman kasaamisessa, joka on kaiken tekemisen keskipiste, tavoite, päämäärä eli elämän itseisarvo.

Pasi Heikkurinen toteaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/14), että insinööritaidon luvatussa maassa Suomessa harrastetaan leppoisaa mutta harrasta teknologista taikauskoa, jonka mukaan ihminen pystyy tulevaisuudessa keksimään koneita ja laitteita, joiden avulla voimme korvata luontopääomaa, kuten puita ja pölyttäjiä.

Voimme siis kytkeä itsemme lopullisesti irti luonnon sanelemista niukkuusehdoista ja lisätä talouskasvua sekä kulutusta loputtomiin. Tässä katsannossa myös taide ja taidekritiikki näyttäytyvät tarpeettomalta turhuudelta tai kiusallisilta tunnelman pilaavilta vastarannankiiskiltä.

Koska yrittäjyystutkimuskin on kadonnut talousteorioista, ei ihme, että myös taide ja sen yhteiskunnallinen merkitys loistaa taloustieteessä poissaolollaan. Talousteorioissa taiteella on merkitystä lähinnä sijoitus ja myyntitapahtumana. Taide-esineisiin kannattaa sijoittaa turvatakseen pääomansa säilymisarvon.

Yrittäjyyteen ja taiteilijan työhön liitetään luovuus, jota taloustiede nimittää keksinnöiksi, innovaatioiksi. Koronkiskuri ja kauppias rikastuvat saamalla haltuunsa jo ennestään muiden hallussa ollutta vaurautta. He eivät luo mitään uusia taloudellisia tai henkisiä arvoja. Heille on nihilistisen samantekevää, missä ja miten tai kenen toimesta heidän hallussaan oleva vauraus tai taideteokset on aikoinaan tuotettu.

Hyödyttömien timanttien vaihtoarvo

Jos jotain tavaraa on saatavissa niukasti kysyntään ja muodinmukaisuusvaatimuksiin verrattuna, kuten timantteja, saattaa sen vaihtoarvo ”hyödyttömyydestä” huolimatta nousta hyvinkin korkeaksi.

Esimerkiksi timantilla esineenä ei ole kenenkään elämän kannalta mitään käytännön merkitystä, mutta ylellisen kerskakulutusideologian ansiosta timantti selittää itseään itse keksimillään väitteillä. Marraskuussa 2008 Pariisissa rikkaaksi qatarilaiseksi musliminaiseksi pukeutunut nainen vaihtoi 5,5 karaatin timanttisormuksen kopioon. Sormuksen hinnaksi ilmoitettiin 635 000 euroa, eli kyseisellä rinkulalla ostaisi pääkaupunkiseudulta 185 neliön kokoisen osakeasunnon.

Rikkailla on varaa maksaa saannin niukkuudesta, eivätkä he joudu luopumaan muista tarpeittensa tyydyttämisestä, koska heidän varallisuutensa tuottaa heille koko ajan runsaudenpulaa, ja kenties samalla kyllästymistä, ikävystymistä, turhautumista, kun elämästä puuttuu jännitystä sen suhteen, että voi jäädä myös ilman. Sanalla sanoen rikkaiden elämästä puuttuu aito kilpailu ja olemassaolon taistelu, jota he julistavat hyveeksi laiskottelemishaluisille köyhille.

Taulu sadalla miljoonalla eurolla

Tähän ainutkertaisuuteen, aitouteen perustuu myös taideteosten arvo. Kopiot ja jäljennökset eivät ole yhtä arvokkaita alkuperäiseen verrattuna.

Tarpeiden tyydyttämisen eli kysynnän vuoksi tuotettujen tavaroiden ja tuotteiden sijaan nykykapitalismi keskittyy uusien tarpeiden eli puutteiden luomiseen.

Voidaanko ihmiselle luoda keinotekoisesti uusia taiteellisia ja esteettisiä tarpeita samoin kuin tuotteiden avulla tyydytettäviä ns. keinotekoisia tarpeita? Millaisia esimerkkejä tästä olisi tarjolla taidehistoriasta?

Vai onko taiteen aina vastattava pelkästään ihmisten ns. luonnollisiin henkisiin ja esteettisiin tarpeisiin, heijastettava todellisuutta, elävää elämää. Vaatiihan porvarillinenkin romaaniteoria kirjallisuudelta todenkaltaisuutta, vaikka se ei vaadikaan etsimään rikkauden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden salaperäisiä lähteitä. Honoré de Balzac (1799-1850) tosin etsi ja löysikin molemmat:

”Ahneus alkaa siitä, mihin köyhyys loppuu. Ja lait ovat hämähäkinseittejä, joiden läpi suuret kärpäset pääsevät ja joihin pienet takertuvat.”

Lopulta taide ja varsinkin kirjallisuus kuvaa aina ihmistä ja ihmisen luomaa sosiaalista maailmaa toisin kuin autonmoottorin käsikirja. Miten sadan miljoonan euron taide-elämys poikkeaa taidemuseon pääsylipun hinnalla koetusta taide-elämyksestä? Ostihan eräs raharikas marraskuussa 2013 taidehuutokaupasta taulun yli sadalla miljoonalla eurolla. Samaan aikaan YK aneli 200 miljoonaa euroa Filippiinien hirmumyrskyn uhrien auttamiseksi.

Edouard Manet´n Le Printemps -taulu vuodelta 1881 myytiin 65 miljoonalla dollarilla huutokauppatalo Christies´ssä New Yorkissa 5. marraskuuta. Taulu oli ollut myyjäperheen hallussa lähes sata vuotta.

Vai oliko näissä taideostoissa kysymys puhtaasta sijoituselämyksestä, jolla ei ole kenties mitään yhteistä esteettisen taide-elämyksen kanssa. Tosin Georg Simmel väittää Rahan filosofia -teoksessaan, että saituri on esteetikko. J.M. Keynesin mukaan saituri tyydyttää järjetöntä, mutta itsepäistä tarvetta vastustaa menoja, ja samalla asettuu inhimillistä elämää vastaan. Tämähän on monetaristisen talousopin synkkä kalvinistinen perinne.

Massaindividualismia

Jos tarve on kaiken tuotannon lähtökohta, niin kenelle tulisi huono olo, jos esimerkiksi ydinaseiden ja kaikkien aseiden valmistus lopetettaisiin, ja ne poistettaisiin markkinoilta kuluttajien ulottumattomiin?

Miksi tuotetaan sellaisia tavaroita, jotka ovat yksilöiden kannalta täydellisen tuhoisia? Vai onko itsetuhoisuus tarve? Olisiko tähän kysymykseen vastatakseen kohdistettava katse kapitalistiseen talousjärjestelmään, joka pyrkii muuttamaan kaiken mahdollisen markkinoilla myytävän hyödykkeen muotoon, eli tavaraksi, myös taiteen ja kaikki inhimilliset kyvyt ja toiminnot.

Viimeiset 35 vuotta uusliberalistinen talousoppi on korostanut yksilöllisyyttä, individualismia kaiken uuden luomisen lähteenä vastakohtana vasemmistolaisuuteen vivahtavalle kollektivismille. Armeijaa, urheilua ja sotilaallisuutta ihaileva uusliberalismi ei jostain syystä huomaa, että armeija on vanhin massakollektiivisuuden muoto, samoin urheilu.

Myöskään massiivisten stadioneilla pidettävien konserttien yhteydessä ei voi oikein puhua yksilöllisyydestä tai individualismista, kun kymmentuhatpäinen yleisömassa hoilaa kurkku suorana ikivanhoja hittejä, joilla yritetään rahastaa vielä 50 vuoden jälkeenkin. Kysymys ei ole yksilöllisestä luovuudesta vaan apinoimisesta, josta Theodor Adorno (1903–69) käytti termiä mimeettisyys.

Rahalla on se arvo, jonka sille yhteisen sopimuksen kautta kulloinkin annamme. Kapitalismi ei ole oikeastaan koskaan luonut kulttuurisesti mitään muuta kuin kehitellyt välineitä ja menetelmiä, miten se on kätevimmin ja nopeimmin putsannut valmiiksi katetun pöydän, jonka antimet se kulloinkin on anastanut itselleen. Roomalaisten tavoin se sämplää edeltävien kulttuurien kulttuuri- ja taidesaavutuksia.

Taide ja taidekritiikki ovat saiturien kuristusotteessa.

Tässä kuusiosaisessa juttusarjassa tarkastellaan, miten eri talousteorioissa on nähty ja nähdään taiteen ja taidekritiikin merkitys. Missä asemassa ne ovat suhteessa ns. tuottavaan työhön ja tuotantoon.