Vielä joskus ihmettelemme tätä aikaa

On marraskuun viimeinen keskiviikko. Harmaa ja tavallinen.

Kirjailija Jussi Valtonen on tulossa yhdestä tapaamisesta ja menossa seuraavaan heti, kun Viikkolehdelle varattu tunti päättyy. Tiukasta aikataulustaan huolimatta Valtonen vaikuttaa levolliselta.

Mikään ei paljasta hänen jo tietävän, että tulee saamaan seuraavana päivänä kirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014).

Juomme kahvia ja pöydällä on juuri painosta tullut kappale romaanin kolmatta painosta. Valtonen avaa sen ja hymyilee tyytyväisenä: häiritsevä tavutusvirhe on korjattu.

– Olen perfektionisti.

Nyt kirjaa on painettu jo yli 100 000 kappaletta ja painoksia on otettu kuusi.

Finlandia-voittajan valinnut professori Anne Brunila kuvaili sitä tajunnan räjäyttäväksi teokseksi, joka läpivalaisee nykyajan elämänmenoa ilman moralisointia:

”Kyytiä saa tasapuolisesti niin suomalaisen yliopistomaailman ja yhteiskunnan nurkkakuntaisuus kuin amerikkalainen elämänmeno. Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät”.”

Kiinnostavinta ovat ihmiset

He eivät tiedä mitä tekevät herätti tuttavapiirissäni innostunutta keskustelua jo ennen sen Finlandia-ehdokkuutta. Teosta on suositeltu huutomerkkien kanssa, kutsuttu tärkeäksi romaaniksi ja kuvailtu sanoilla empaattinen, älykäs ja koukuttava.

Sen aiheiden kirjoa on hämmästelty: perhe ja parisuhde, vanhemmuus ja sen puuttuminen, tieteen etiikka ja teiniangsti, eläinkokeet, ekoterrorismi, psyykelääkkeet, uskonnollinen etsintä, digitaaliähky, käsiaseet, hyönteiset…

Samanlainen kaunokirjallisuuden nostattama innostus toimii polttoaineena Valtoselle, kun hän kirjoittaa.

– Kirjoittamiseen ajaa se, mitä itse olen saanut lukijana. Teokset, joihin olen rakastunut, jotka ovat puhutelleet juuri minua. Ne ovat tärkeitä kokemuksia, joita ilman en kirjoittaisi.

Valtosen lempikirjat vaihtelevat kausittain. Yhdessä vaiheessa hän luki vain kotimaista nykykaunokirjallisuutta.

– Silloin kolahtivat muun muassa Juha Seppälän, Raija Siekkisen ja Pirkko Saision teokset.

Kiinnostavinta hänen mielestään ovat ihmisten väliset suhteet. Niistä tämänkin romaanin oli tarkoitus kertoa.

– Alussa tiesin vain, että on suomalainen nainen, joka on saanut lapsen amerikkalaisen miehen kanssa ja että heidän välinsä ovat jännitteiset. En kuitenkaan tiennyt miksi, enkä sitä, mihin se johtaa. Ajattelin silloin olevani kirjoittamassa Alice Munro -tyylistä novellikokoelmaa.

Huolellisen ihmissuhdekuvauksensa rinnalle Valtonen kirjoitti lavean yhteiskunnallisen näkökulman. Novellikokoelma kasvoi lähes kuusisataasivuiseksi, myös sisällöltään painavaksi romaaniksi. Siihen innoittivat muun muassa amerikkalaiset nykykertojat Jennifer Egan ja Jeffrey Eugenides.

Jonathan Franzenin Muutoksia-teoksen huumori ja laajuus muovasivat Valtosen ajatuksia siitä, mitä romaaniin mahtuu: lavea yhteiskunnallinen perspektiivi ja useita näkökulmahenkilöitä.

Esikuvia löytyy myös historiallisesti kauempaa ja maantieteellisesti lähempää.

– Anna Kareninassa pidin kovasti siitä, miten Tolstoi käsittelee henkilöhahmoja. Sota ja rauha on viihdyttävä, hauska ja samaan aikaan tarkkanäköinen henkilöiden kanssa. Sen kuvaus yhteiskunnasta ja sotaorganisaation johtamisesta osoittavat, ettei se ole teoksena vanhentunut ollenkaan.

Monimutkaistuva maailma

Paitsi rakkaudesta kirjallisuuteen, He eivät tiedä mitä tekevät, syntyi myös kirjoittajan hämmennyksestä.

– Mitä enemmän mihinkään asiaan perehtyy, sitä monimutkaisemmaksi maailma osoittautuu. Samaan aikaan tuntuu, että olisi tärkeää pyrkiä vaikuttamiin ympäristöongelmiin tai suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Kaikki keinot tuntuvat kuitenkin liian pieniltä.

Valtonen kirjoitti teostaan kuusi vuotta, teki paljon taustatyötä. Erityisesti eläinaktivismiin perehtyminen vei aikaa ja välillä omat ennakkokäsitykset kääntyivät päälaelleen.

Tärkeimmäksi silmien avaajaksi nousi amerikkalaisen toimittajan Will Potterin kirja Green Is the New Red.

– Sitä lukiessani tajusin, että minun on kirjoitettava koko romaanin loppupuoli uudestaan. Satoja liuskoja meni roskikseen.

Potterin ympäristöaktivismia käsittelevä teos kuvaa, miten tiedon kulkua kontrolloidaan. Kuka tietoa tuottaa, millaisin motiivein ja resurssein?

– Analyysini siitä oli ollut liian naiivi. Potter esti minua tekemästä suurta älyllistä virhettä.

Tiedon, vallan ja rahan liittoa kuvaa romaanissa Joen ja tiedekustantamon välinen taistelu. Valtosen mielestä on ongelmallista, ettei yhteiskunnan tuella hankittu tutkimustieto ole kaikkein saatavilla.

– Suurin osa tieteellisistä julkaisusarjoista toimii niin, että jos haluaisit lukea mun julkaisemia tutkimustuloksia saattaisit törmätä maksumuurin. Vaikkapa 50 dollarilla saat lukea yhden mun julkaiseman artikkelin.

– Yhdellä artikkelilla ei pitkälle pääse, jos oikeasti haluaa ottaa selvää jostain tutkimusalasta.

– Tosi olennaista informaatiota jää minulta koko ajan kuulematta ja usein se hyödyttää jotakuta kaupallisesti.

Kohtaamisen vaikeus

Kirjan monista teemoista Valtonen itse nostaa yhden ylitse muiden: ihmisten kohtaamattomuuden. Hän pohtii, kuinka vaikeaa on päästä keskustelun ytimeen, kun sitä kuorruttaa oletettu erimielisyys ja omat ennakkokäsitykset toisen argumenteista.

– Helposti käy niin, että kuvittelen tietäväni sinun argumenttisi, mistä olet tulossa ja mitä haluat. Tiedän sen niin varmasti, että rupean jo valmiiksi huutamaan omia vastaväitteitäni.

– Uskon silti, että keskusteleminen on mahdollista, jos oikeasti kuuntelee toista.

Kohtaamisen vaikeus näkyy Valtosen teoksessa monella tasolla:

Tutkija-Joen ja eläinaktivistien välillä on kuilu, jonka yli kuuluu vain huuto, Alina törmää siihen internetin keskustelupalstoilla, (kun toinen osapuoli on kohdellut hyvin epäreilusti, seuraavaan kommentoijaan on vaikea suhtautua neutraalisti, Valtonen huomauttaa), ja perheenjäsenten välinen kommunikointi on joko olematonta tai väärinymmärrysten värittämää.

Tiedämmekö mitä teemme?

Jussi Valtonen vie romaanissaan viestintäteknologian kehityksen painajaismaisiin mittasuhteisiin. Ihmisestä on tullut yritysten markkinointialusta, koko elämä altistettu brändäämiselle ja kaikki ovat toistensa kilpailijoita.

– Mun mielestä me eletään jo nyt niin. Haluan kysyä oliko tämä meiltä tietoinen valinta. Ajatellaanko me, että tämä tekee meidät onnellisiksi vai päädyttiinkö me tähän vain siksi, että joku toi meille nämä laitteet? 20 vuoden päästä me varmaan ihmettelemme tätä aikaa.

– Paul Verhaeghenin mukaan olemme jo sisäistäneet identiteetin, jossa meidän kaikkien täytyy brändätä itsemme.

(Toim. huom. Verhaeghen on belgialainen psykoanalyytikko, joka on mm. kirjoittanut kriittisesti uusliberalismin vaikutuksesta paitsi arvoihin, myös siihen millaisia persoonallisuuden piirteitä arvostamme.)

– Olemme laji, jolle on ominaista auttaa toisiaan ja rakentaa yhteisöjä, joista toisista huolehditaan, mutta yhteiskunnalliset rakenteet voivat ajaa meidät kilpailemaan toisiamme vastaan. Silloin ihmisistä tulee aika yksinäisiä.

– Se on asia, josta voi olla huolissaan.

Neuropsykologi Valtonen ei osaa sanoa millä tavoin digitaalinen tietotulva ja meihin lähes kiinni kasvaneet laitteet ihmistä muuttavat. Tutkimustulokset aiheesta ovat keskenään ristiriitaisia.

– Kokonaan arvovapaata, neutraalia ja puolueetonta tutkimusta aiheesta ei ole olemassa.

Sen Valtonen vahvistaa omasta kokemuksestaan, että elävät kontaktit toisiin ihmisiin vähenevät.

– Lajinkehitys on valmistanut meidät siihen, että osaamme tulkita toisiamme aika hyvin kasvotusten. Väärinymmärrysten ja turhien loukkaantumisten riski on suurempi, kun toista ihmistä ei näe eikä kuule äänensävyjä, joihin voisi reagoida.

– Minä olen yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin.