Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan Suomessa oli viime vuoden lopulla 231 000 ”aktiivista” työnhakijaa. Työ- ja elinkeinoministeriön rekisterissä oli lisäksi noin 130 000 muuta työnhakijaa ja lomautettua. Jos päälle laskee vielä toimenpiteissä olevat, työtä vailla oli noin 450 000 ihmistä.
Eikä tässä kaikki.
Työttömyyden määrää koskevan ongelman lisäksi meillä on vielä työttömyyden rakennetta koskeva ongelma. Vuoden 2014 lopulla yli vuoden työttöminä olleita oli noin 100 000 ja yli kaksi vuotta työttöminä olleita noin 40 000, eli noin kaksi kertaa se mitä vaalikauden alussa.
Tyypillinen tapa päättää pitkäaikaistyöttömyys – erityisesti ikääntyneiden kohdalla – on nykyään työnhausta luopuminen.
Siten työttömyys on nyt jopa vaikeampi ongelma kuin mitä se oli 20 vuotta sitten, jolloin työllisyydenhoidolla oli moottori, vahva talouskasvu. Nyt ei ole. Ja jos taloutta ei pian saada käyntiin, neljän vuoden päästä tilanne voi olla olennaisesti huonompi kuin se nyt on.
Suurimpien puolueiden vaaliohjelmissa tätä ei ole mielestäni tajuttu.
Esimerkiksi ennakkosuosikki Keskustan ohjelmassa luvataan seuraavien kahden vaalikauden aikana noin 200 000 uutta työpaikkaa ja noin 75 prosentin työllisyysaste, vaikka talouskasvuksi ennustetaan vain noin 2 prosenttia, mikä itsessään ei vielä työttömyyttä supista. Ja niin näyttävät lupaavan monet muutkin.
Minun mielestäni näistä lupauksista voi lukea sen tavaksi tulleen ajatuksen, että hallitusohjelman pohjaksi tulee aika ympäripyöreä yhteisymmärrys, jossa luvataan paljon mutta sitoudutaan vähään. Sellaisia sopimuksia on perinteisesti rakennettu aina vaalien alla. Ja nyt sellaista rakennetaan keskustan ja SDP:n välille.
Ei hyvä. Minusta nämä diilit, joiden hintalappu on yleensä ollut vain muutamia kymmeniä miljoonia, ilmentävät jotakin muuta kuin aitoa huolta työllisyydestä. On siis aika täsmentää työttömyysongelman luonnetta ja sen ratkaisuun liittyviä mahdollisuuksia ja aikataulua.
Aloitetaan talouskasvusta. Taloustieteen piirissä on vahvistunut käsitys, että työttömyytemme on seurausta kokonaiskysyntää supistavasta leikkauspolitiikasta: edes nollakorolla yritykset eivät investoi, kun ei ole mitään kysyntää, jonka tyydyttämiseksi investoinnit tehtäisiin. Jakavatko todennäköiset hallituspuolueet tämän näkemyksen?
Jostakin syystä poliittisia ohjelmiamme hallitsee edelleenkin aika hyödytön vastakkainasettelu yksityisten ja julkisten investointien välillä. Monille puolueille julkisista investoinneista on tullut melkoinen mörkö, vaikka ne tunnetusti käynnistävät myös yksityisiä investointeja. Miten tämä ongelma ratkaistaan?
Nyrkkisäännön mukaan työttömyyden alentamiseen tarvitaan vähintään 2,5 prosentin talouskasvu. Mutta työttömyyden rakenteen huomioiden sekään ei välttämättä riitä, sillä vuonna 2008 alkaneen ”laantuman” aikana syntynyt työttömyys on pitkittynyt. Se ei sula nopeasti, vaikka toivottu talouskasvu käynnistyisikin.
On siis ajateltava talouskasvua laajemmin.
Vuonna 2015 alkavalla vaalikaudella on löydettävä uusia keinoja pitkäaikaistyöttömyyden katkaisuun. Ehdolla että pitkäaikaistyöttömyys saadaan seuraavan vaalikauden aikana alas, sitä seuraavan vaalikauden aikana työttömyys on mahdollista painaa selvästi nykyistä pienemmäksi.
Mutta jos pitkäaikaistyöttömyyttä ei lähivuosina saada alas, myös 75 prosentin työllisyysaste ja 200 000 uutta työpaikkaa ovat aika tyhjiä lupauksia. Näitä tavoitteita ei nähdäkseni voida saavuttaa ilman työvoimapolitiikan marssijärjestyksen muutosta. Tämä on artikkelini päähuomautus.
Miten työvoimapolitiikan marssijärjestystä sitten pitäisi muuttaa?
Vuonna 1998 työvoimapolitiikan prioriteetiksi tuli kasvualojen työllisyyden tukeminen. Sen seurauksena valtaosa työhallinnon toimenpiteistä kohdennetaan nykyään juuri työttömiksi jääneisiin. Virallisena perusteluna tälle painotukselle oli pitkäaikaistyöttömyyden ehkäisy, jonka tulokset ovat nyt nähtävissä.
Tämä politiikka on rahoitettu säästämällä pitkäaikaistyöttömille tarjotuista toimenpiteistä. Sen seurauksena tyypillinen tapa päättää pitkäaikaistyöttömyys – erityisesti ikääntyneiden kohdalla – on nykyään työnhausta luopuminen. Näin ei voida jatkaa. Jatkossa on satsattava pitkäaikaistyöttömyyden katkaisuun.
Tällainen politiikkamuutos edellyttää tietysti palkkatukimäärärahojen huomattavaa lisäämistä. On kuitenkin huomattava, että kun palkka tulee työttömyysturvan tilalle ja veroja maksetaan enemmän, palkkatuen nettokustannukset yhteiskunnalle jäisivät 25–40 prosenttiin bruttokustannuksista.
Kuinka paljon palkkatukea sitten pitäisi lisätä?
Eräiden arvioiden mukaan palkkatukimäärärahat pitäisi kaksinkertaistaa. Se on niin paljon rahaa, että itse kyllä vahvasti epäilen, että näin ei käytännössä tule tapahtumaan. Niin tai näin, puolueiden pitäisi nyt selkeästi ilmoittaa, millaisiin satsauksiin ne ovat valmiita sitoutumaan.
Eikä tässä kaikki. Työikäisten määrän supistuessa työllisyysaste voi lähivuosina nousta 70 prosentin tasolle jopa ilman talouskasvua. Mutta lupaus 200 000 uudesta työpaikasta ei silloin voi toteutua, ei ainakaan ilman laaja-alaisia työn uudelleenjakoon tähtääviä ohjelmia. Mitä mieltä niistä ollaan?
Todennäköisten hallituspuolueiden vaaliohjelmista ei myöskään ilmene, mitä mieltä ne ovat väitetystä työvoimapulasta ja sen ratkaisuksi esitetyistä keinoista, kuten ulkomaisen työvoiman maahanmuuton kaksinkertaistamisesta ja ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen saantiehtojen kiristämisestä.
Se on kummallista, sillä näiden esitysten takana on arvovaltaisia toimijoita, kuten Elinkeinoelämän valtuuskunta. Ennemmin tai myöhemmin heidän vaatimuksiinsa on vastattava.
Sitä toivovat varmasti myös äänestäjät.
Kirjoittaja on ekonomisti.
uutiskirje 
